jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.
Cide Hamete, tämän merkillisen historian kirjoittaja, aloittaa tämän luvun seuraavilla sanoilla: »Minä vannon katolisena kristittynä…» Siihen huomauttaa kääntäjä, että jos Cide Hamete vannoi katolisena kristittynä, vaikka hän, kuten varmaan tiedetään, oli mauri, niin tämä merkitsi vain, että samoinkuin katolinen kristitty valaa tehdessään vannoo tai hänen tulee vannoa pysyvänsä totuudessa ja ilmoittavansa sen kaikessa, mitä sanoo, samoin hänkin, ikäänkuin olisi tehnyt valan katolisena kristittynä, puhui totta kaikessa, mitä aikoi kirjoittaa Don Quijotesta, varsinkin tehdessään selkoa, kuka oli mestari Pedro ja kuka tuo profeetallinen apina, joka hämmästytti koko paikkakuntaa ennustuksillaan. Hän sanoo sitten, että se, joka on lukenut tämän historian ensimmäisen osan, varmaan muistaa Ginés de Pasamonten, jonka Don Quijote oli vapauttanut muiden kaleerivankien ohella Sierra Morenassa, saaden tästä hyvästä työstään huonon kiitoksen ja vielä huonomman palkan ilkeiltä ja kehnoilta ihmisiltä. Tämä Ginés de Pasamonte, jota Don Quijote mainitsi nimellä Ginesillo de Parapilla, oli sama mies, joka oli varastanut Sancho Panzan harmon, ja koska kirjanpainajan huolimattomuuden vuoksi ensimmäisessä osassa ei missään kohden mainittu, miten tai milloin se tapahtui, on tämä antanut ajattelemisen aihetta monille lukijoille, jotka ovat syyttäneet tekijän huonoa muistia kirjapainon tekemästä virheestä. Sanalla sanoen, Ginés varasti aasin Sancho Panzan istuessa ja nukkuessa aasin selässä, ja varas käytti tällöin samaa viekasta menettelyä, jota oli aikoinaan käyttänyt Brunelo varastaessaan hevosen Sacripanten alta hänen ollessaan piirittämässä Albracaa; mutta Sancho sai sitten aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu.[67] Tämä Ginés pelkäsi, että oikeudenpalvelijat, jotka etsivät häntä saattaakseen hänet rangaistukseen lukemattomista konnantöistä ja rikoksista — niitä oli niin paljon ja ne olivat niin merkillisiä, että hän oli itse sepittänyt niistä kokonaisen kirjan — todella hänet löytäisivät, ja päätti senvuoksi siirtyä Aragonian kuningaskuntaan, laastaroida vasemman silmänsä umpeen ja ryhtyä harjoittamaan nukketeatterin johtajan virkaa; hän näet osasi sen taidon erittäin hyvin, samoinkuin silmänkääntötemput.
Sattui sitten, että hän sai muutamilta Berberiasta tulleilta vapaiksipäässeiltä kristityiltä ostaa mainitun apinan, jonka hän opetti merkkiä totellen hyppäämään olkapäälle ja kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa tai ainakin olemaan kuiskaavinaan. Siinä onnistuttuaan hän tiedusteli aina, ennenkuin saapui kylään nukketeatterinsa ja apinansa kanssa, lähimmässä kylässä tai keneltä tahansa, mitä erikoista oli sattunut puheenaolevalla paikkakunnalla ja keitä olivat ne henkilöt, joita asia koski. Tuon hän sitten painoi tarkoin muistiinsa ja näytti kylässä ensi työkseen nukketeatteriansa, jossa esitti milloin minkin historian, mutta aina jonkin iloisen, hupaisen ja yleisesti tunnetun. Näytännön loputtua hän puhui apinansa tempuista ja kertoi yleisölleen, että apina arvasi kaikki menneet ja nykyiset asiat, mutta ei kajonnut tulevaisiin. Vastauksesta kuhunkin kysymykseen hän vaati kaksi reaalia, mutta antoi toisia halvemmallakin, aina sen mukaan, kuinka varakkaaksi oli kysyjän huomannut. Toisinaan hän myös meni taloihin, joiden asukkaitten elämäkerta oli hänelle tuttu, ja vaikka häneltä ei mitään kysytty, koska ei haluttu mitään maksaa, hän siitä huolimatta antoi apinalle merkin ja selitti sitten apinan ilmoittaneen sitä tai tätä, mikä täydellisesti vastasi tosiasioita. Niin hän saavutti uskomattoman luottamuksen, ja kaikki juoksivat hänen jäljessään. Toisinaan hän, älykkäänä miehenä, vastasi niin, että vastaukset erinomaisesti sopivat kysymyksiin, ja koska kukaan ei häntä ahdistanut eikä vaatinut selittämään, miten hänen apinansa kykeni salattuja asioita ilmoittamaan, niin hän veti kaikkia nenästä ja täytti kukkaronsa. Majataloon tultuaan hän oli heti tuntenut Don Quijoten ja Sanchon, ja siksi hänen oli aivan helppo saattaa Don Quijote, Sancho Panza ja kaikki majatalossa olevat ihmetyksen valtaan; mutta asia olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, jos Don Quijote olisi iskenyt hiukan alemmaksi katkaistessaan kaulan kuningas Marsiliolta ja tuhotessaan hänen koko ratsuväkensä, kuten edellisessä luvussa kerrottiin.
Enempää ei ole mainittavana mestari Pedrosta ja hänen apinastaan. Palaan nyt Don Quijote Manchalaisen luo ja kerron ensinnäkin, että hän majatalosta lähdettyään aluksi päätti käydä Ebro-joen rantamilla ja koko sillä seudulla, ennenkuin lähtisi Zaragozan kaupunkiin, koska turnajaisiin oli vielä pitkä aika, ja hänellä siis oli siihen hyvä tilaisuus. Siinä tarkoituksessa hän jatkoi matkaansa kulkien eteenpäin kaksi päivää ja kohtaamatta mitään sellaista, mitä kannattaisi kirjoittaa muistiin, kunnes hän kolmantena päivänä, ratsastaessaan erään kummun rinnettä ylöspäin, kuuli rumpujen, torvien ja muskettien aikaansaamaa melua. Aluksi hän ajatteli, että joukko sotilaita oli kulkemassa siitä ohi, halusi nähdä ne ja kannusti Rocinantea ajaen kummun laelle. Sinne ehdittyään hän näki kummun juurella joukon miehiä, arviolta kolmattasataa; näillä oli varusteinaan erilaisia aseita, peitsiä, jousia, pertuskoita ja keihäitä, muutamilla pyssyt, muutamilla pyöreät kilvet. Hän ajoi alas kummulta ja lähestyi joukkoa, kunnes voi selvästi nähdä liput ja erottaa niiden värit ja kuviot. Erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan eräässä valkoisesta atlassilkistä tehdyssä standaarissa eli lipussa oleva kuva. Se esitti varsin luonnollisesti aasia, joka oli pientä sardinialaista lajia, pää ojennettuna, suu ammollaan ja kieli riippumassa, eleillään ja asennollaan osoittaen, että oli parhaillaan huutamassa. Kuvan ympärille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla seuraavat kaksi säettä:
Ei suotta huutaneet aasin lailla pormestarit molemmat näillä mailla.
Tuosta kuvasta Don Quijote päätteli, että näiden täytyi olla huutaja-kylän väkeä, ja hän sanoi sen Sancholle samalla hänelle selittäen, mitä lippuun oli kirjoitettu. Hän lisäsi, että mies, joka oli hänelle kertonut tämän tarinan, oli nähtävästi erehtynyt sanoessaan, että aasinhuudon matkijat olivat kylänvouteja, sillä lippuun kirjoitetuista säkeistä päättäen he olivat olleet pormestareita. Siihen vastasi Sancho Panza:
— Armollinen herra, sitä teidän ei pidä oudoksua; onhan mahdollista, että kylänvoudit, jotka sillä kertaa huusivat kuin aasit, ovat aikojen kuluessa päässeet paikkakuntansa pormestareiksi ja että heille niinmuodoin voidaan antaa molemmat arvonimet. Sitäpaitsi ei ollenkaan vaikuta historian todenperäisyyteen, ovatko huutajat kylänvouteja vai pormestareita, kun he vain ovat varmaan huutaneet; sillä yhtä hyvin voi aasin lailla huutaa pormestari kuin joku kylänvouti.
He saivat nyt selville ja kuulivat, että suuttunut kyläkunta oli lähtenyt taistelemaan toista kylää vastaan, joka sitä ärsytti enemmän kuin kohtuullista oli ja enemmän kuin hyvä naapuruus salli.
Don Quijote ratsasti heidän luokseen, ja se tuotti suurta huolta Sancholle, joka ei milloinkaan halunnut olla läsnä semmoisissa sotaisissa yrityksissä. Asestettu joukko otti hänet vastaan luullen hänen kuuluvan heidän miehiinsä. Don Quijote nosti kypärinsä silmikon ja ratsasti jalon ryhdikkäästi ja päättäväisesti aasistandaarin luo, ja siihen kerääntyivät hänen ympärilleen joukon huomattavimmat henkilöt häntä katselemaan; he näet ihmettelivät samoinkuin ihmiset yleensä nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Huomatessaan, kuinka tarkkaavasti he häntä katselivat kenenkään hänelle mitään lausumatta ja häneltä mitään kysymättä, hän tahtoi käyttää hyväkseen tätä hiljaisuutta, lopetti vaitiolon, koroitti äänensä ja lausui:
— Arvoisat herrat, minä pyydän teitä niin hartaasti kuin suinkin voin olemaan keskeyttämättä puhetta, jonka aion tässä teille pitää, kunnes ehkä havaitsette sen epämiellyttäväksi ja ikävystyttäväksi; jos niin käy, tulen teidän antamastanne vähimmästäkin merkistä sinetöimään suuni ja kahlitsemaan kieleni.