— Annettakoon hänelle viisi ja neljännes, — sanoi Don Quijote — sillä näin huomattavan häviön kokonaissummassa ei yksi neljännesreaali paljoa merkitse. Mutta pitäkää jo kiirettä, mestari Pedro; kohta on illallisen aika, ja minä alan tuntea nälän oireita.
— Tästä nenänsä ja toisen silmänsä menettäneestä nukesta, — sanoi mestari Pedro — joka esittää kaunista Melisendraa, pyydän liikoja vaatimatta kaksi reaalia ja kaksitoista maravedia.
— Sittenpä on piru irti, — sanoi Don Quijote — jollei Melisendra puolisoineen ole jo ehtinyt ainakin Ranskan rajalle; hevonen, jolla he ratsastivat, näytti minusta pikemmin lentävän kuin juoksevan: ja siksi ei kannatakaan yrittää myydä minulle kissaa jäniksenä ja näyttää minulle tässä nenätöntä Melisendraa, vaikka oikea Melisendra, jos hyvin sattuu, makaa nyt Ranskassa sääret suorina, huvitellen miehensä kanssa. Jumala auttakoon kutakin hoitamaan omaansa, parahin mestari Pedro, ja liikutaan nyt vain hiljakseen ja ilman mitään juonia. Jatkakaa!
Huomatessaan Don Quijoten taas pillastuvan ja palaavan entiseen hullutukseensa mestari Pedro ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan sanoi hänelle:
— Tämä ei nähtävästi olekaan Melisendra, vaan joku hänen kamarineitinsä, ja senvuoksi olen aivan tyytyväinen ja katson saaneeni täyden maksun, jos annatte hänestä minulle kuusikymmentä maravedia.
Sillä tavalla hän hinnoitteli muutkin silvotut nuket, ja molemmat arviomiehet sovittelivat yleissumman sitten sellaiseksi, että se tyydytti kumpaakin asianosaista, ja niin päädyttiin neljäänkymmeneen reaaliin ja kolmeen neljännekseen. Paitsi tätä summaa, jonka Sancho heti maksoi, vaati mestari Pedro kaksi reaalia siitä vaivasta, joka hänelle koitui apinan kiinniottamisesta.
— Anna ne hänelle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ei apinan kiinniottamista varten, vaan juomarahoiksi; minä puolestani antaisin vaikka kaksisataa sille, joka voisi minulle varmasti sanoa, ovatko Doña Melisendra ja herra Don Gaiferos jo Ranskassa omaistensa luona.
Sitä ei voi kukaan sanoa paremmin kuin minun apinani; — vastasi mestari Pedro — mutta sitä ei ota nyt kiinni itse pirukaan. Luiden sentään, että kiintymys minuun ja ahdistava nälkä pakottavat sen jo tänä iltana palaamaan luokseni. Mutta Jumala antaa uuden päivän, ja sittenpähän nähdään.
Niin päättyi vihdoin nukketeatterista koitunut meteli, ja kaikki nauttivat illallista mitä parhaassa rauhassa ja ystävyydessä Don Quijoten kustannuksella: hän näet oli rajattoman aulis. Jo ennen päivän koittoa lähti peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies matkaan, ja aamun tultua sanoivat serkku ja vaeltava palvelija Don Quijotelle jäähyväiset. Edellinen lähti kotipaikalleen, toinen jatkoi matkaansa, ja Don Quijote antoi viimeksimainitulle avustukseksi kaksitoista reaalia. Mestari Pedro ei halunnut antautua enempään sananvaihtoon Don Quijoten kanssa, jonka hän nyt varsin hyvin tunsi; senvuoksi hän nousi varhain, ennen päivän koittoa, keräsi nukketeatterinsa jäännökset, otti apinansa ja lähti hänkin etsimään omia seikkailujaan. Majatalon isäntä, joka ei tuntenut Don Quijotea, ihmetteli yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen anteliaisuuttansa. Sancho maksoi lopuksi hänelle herransa käskystä sangen runsaasti, ja he sanoivat hänelle jäähyväiset suunnilleen kello kahdeksan aikaan aamulla, lähtivät majatalosta ja jatkoivat matkaansa, jolle heidät nyt jätämme; tässä näet on sopiva tilaisuus kertoa muita seikkoja, jotka ovat omansa selvittämään tätä mainiota historiaa.
Seitsemäskolmatta luku,