Yhdeksäskolmatta luku.
Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.
Askel askelelta hiljalleen edeten Don Quijote ja Sancho Panza saapuivat kaksi päivää sen jälkeen kuin olivat metsiköstä lähteneet Ebro-joelle, ja Don Quijote iloitsi kovin sen nähdessään. Hän katseli ja silmäili sen miellyttäviä rantoja, sen kirkasta vettä, sen rauhallista kulkua ja sen vetisten kristallien runsautta, ja tämä kaunis näky toi hänen mieleensä jälleen lukemattomia lemmenajatuksia. Hän ajatteli varsinkin, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa; vaikka näet mestari Pedron apina oli hänelle sanonut, että osa noista seikoista oli ollut totta ja osa valhetta, tarkkasi hän kuitenkin enemmän niitä, jotka olivat tosia, kuin niitä, jotka saattoivat olla valheellisia, aivan toisin kuin Sancho, joka piti niitä kaikkia yhtenä ainoana valheena. Kulkiessaan niin eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena Don Quijote huomasi pienen venheen, jossa ei ollut airoja eikä muita tarpeita, kiinnitettynä rannalla kasvavan puun runkoon. Hän katseli joka puolelle havaitsematta ketään, astui sitten muitta mutkitta alas Rocinanten selästä ja käski Sanchonkin hypätä alas harmonsa selästä ja sitoa molemmat juhdat lujasti toistensa viereen erääseen lähellä olevaan poppeliin tai halavaan. Sancho kysyi häneltä, mistä tämä äkillinen maahanastuminen ja sitominen johtui. Don Quijote vastasi:
— Sinun tulee tietää, Sancho, että tämä venhe on tässä nimenomaan ja ainoastaan siitä syystä, että sen tulee kutsua ja kehoittaa minua siihen astumaan lähteäkseni sillä auttamaan jotakin ritaria tai muuta hädänalaista ja ylhäistä henkilöä, joka ilmeisesti on jossakin pahassa ahdingossa; ritariromaaneissa ja samoin niiden noitien keskuudessa, jotka ovat tekemisissä sellaisten historioiden kanssa, on tapana, että jonkun ritarin jouduttua pahaan pulaan hänet voi siitä vapauttaa ainoastaan joku toinen ritari, vaikka he ovatkin kahden- tai kolmentuhannen penikulman, vieläpä pitemmänkin matkan päässä toisistaan, ja silloin he vievät hänet joko väkisin pilvessä tai tarjoavat hänelle venheen, johon hän voi astua, ja niin he silmänräpäystäkään siihen tarvitsematta kuljettavat hänet pois joko ilmojen tietä tai meritse, miten kulloinkin mielivät ja missä hänen apunsa milloinkin on tarpeen. Tämäkin venhe, oi Sancho, on nyt tässä samaa tarkoitusta varten; se on yhtä varmaa kuin että nyt on päivä, ja sido sinä, ennenkuin taas tulee pimeä, harmo ja Rocinante, ja opastakoon meitä Jumala, sillä minä en aio olla venheeseen astumatta, vaikka paljasjalkamunkit minua siitä varoittaisivat.
— Koska niin on laita — vastasi Sancho — ja teidän armonne tahtoo alinomaa käydä tämmöisiin luvalla sanoen hullutuksiin, niin en voi tehdä muuta kuin totella ja kumartaa, niinkuin sananlasku sanoo: »Tee mitä herrasi käskee, vaikka käskisi kanssaan aterioimaan.» Siitä huolimatta tahdon kuitenkin omantuntoni huojennukseksi huomauttaa teidän armollenne, että tämä venhe ei minusta näytä kuuluvan lumotuille, vaan joillekin tämän joen kalastajille, sillä tästä joesta pyydetään mailman parhaita tuutaimia.
Tuon Sancho sanoi eläimiä sitoessaan ja jättäessään ylen murheellisena ne poppamiesten suojaan ja varjelukseen. Don Quijote sanoi hänelle, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, vaikka eläimet jäivät siihen oman onnensa nojaan, koska hän, joka kuljetti heitä itseään pitkien distanssien päähän, varmaan pitäisi huolta heidän toimeentulostaan.
— Minä en ymmärrä, mitä tanssia se on, — sanoi Sancho — enkä ole kuullut semmoista sanaa eläissäni.
— Distanssi — vastasi Don Quijote — merkitsee välimatkaa, eikä ole mikään ihme, vaikka et sitä ymmärrä, sillä et sinä ole velvollinen osaamaan latinaa, niinkuin monet muut, jotka ovat sitä osaavinaan, mutta eivät kumminkaan osaa.
— Minä olen sitonut — virkkoi Sancho. — Mitä nyt teemme?
— Mitä teemme? — vastasi Don Quijote. — Me siunaamme itsemme ja nostamme ankkurin, toisin sanoen astumme alukseen ja katkaisemme köyden, jolla se on kiinnitetty.