Hän hyppäsi venheeseen, Sancho hänen jäljessään; hän katkaisi köyden, ja venhe alkoi hiljalleen lipua ulos rannasta. Huomatessaan olevansa suunnilleen kolmen kyynärän päässä joella Sancho alkoi vapista peläten joutuvansa tuhon omaksi; mutta kaikkein pahimmin häntä huolestutti, että hän kuuli harmonsa huutavan ja näki Rocinanten tempoen pyrkivän vapaaksi. Hän sanoi herralleen:
— Harmo huutaa murehtien, että olemme sen jättäneet, ja Rocinante tempoo itseään irti syöksyäkseen jälkeemme. Voi rakkaat ystävät, olkaa rauhassa, ja hulluus, joka vie meidät nyt pois teidän luotanne, vaihtukoon kohta terveeksi ymmärrykseksi ja johdattakoon meidät jälleen teidän tykönne.
Samassa hän alkoi itkeä niin katkerasti, että Don Quijote sanoi hänelle harmistuneena ja kiukkuisesti:
— Mitä sinä pelkäät, kurja raukka? Mitä itket, vaivainen? Kuka sinua vainoaa, kuka sinua ahdistaa, sinä pelkuri, tai mitä sinulta puuttuu, koska niin kovin valitat hätääsi keskellä yltäkylläisyyttä? Oletko kukaties kulkemassa paljain jaloin Rhypean vuoristossa, vaikka istut tässä kuin arkkiherttua leveällä tuhdolla, hiljaa liukuen pitkin tätä kaunista virtaa, joka aivan pian kuljettaa meidät aukealle meren selälle? Mutta me olemmekin varmaan jo sinne saapuneet ja olemme kulkeneet ainakin seitsemän- tai kahdeksansataa peninkulmaa, ja jos minulla olisi tässä astrolabium, jotta voisin sillä mitata napakorkeuden, niin sanoisin sinulle, kuinka monta peninkulmaa olemme kulkeneet. Pahoin kumminkin erehtyisin ja huonosti asian ymmärtäisin, jollemme ole jo kulkeneet tai kohta tule kulkemaan tasaaja-linjan yli, joka jakaa ja leikkaa molemmat vastakkaiset navat samassa etäisyydessä.
— Kun tulemme sille liinalle, josta teidän armonne puhuu, — kysyi
Sancho — kuinka kauas olemme silloin ehtineet?
— Oikein kauas, — vastasi Don Quijote — sillä mainitulle linjalle saavuttuamme olemme kulkeneet puolet niistä kolmestasadastakuudestakymmenestä asteesta, jotka maa- ja vesipallo sisältää Ptolemaion laskujen mukaan, joka oli parhain kaikista tunnetuista kosmografeista.
– Jumala varjelkoon, — sanoi Sancho — millaisen hienon herran teidän armonne nyt tuo todistajaksi, putelimiehen ja rosmon, ja mikä kirahvi siinä vielä olikaan.
Don Quijote nauroi selitykselle, jonka Sancho oli antanut kosmografi
Ptolemaion nimestä, ja sanoi hänelle:
— Sinun tulee tietää, Sancho, että espanjalaisilla ja kaikilla niillä, jotka nousevat Cadizissa laivaan matkustaakseen Itä-Intiaan, on eräitä merkkejä, joista he voivat havaita kulkeneensa äsken mainitsemani ekvinoktiaalilinjan yli, ja eräs näistä merkeistä on siinä, että kaikista aluksessa olevista ihmisistä kuolevat täit, niin ettei eloon jää yhtään ainoata ja ettei koko aluksesta löydy yhtäkään, vaikka maksaisi siitä sen painon kultaa. Voit siis pyyhkäistä omaa reittäsi, Sancho, ja jos tapaat jotakin elävää, niin epäilyksemme hälvenee; jollet, niin olemme kulkeneet linjan yli.
— Minä en usko tuosta yhtään mitään; — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta teen niinkuin teidän armonne käskee, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä semmoisten kokeitten tekeminen auttaa, koska näen omin silmin, ettemme ole loitonneet rannasta vielä viittä kyynärää emmekä kahtakaan kyynärää siitä, missä elikot seisovat, sillä tuossa ovat Rocinante ja harmo samassa paikassa, johon ne jätimme, ja kun nyt otan mittaa silmälläni, voin vannoa pyhästi, ettemme liiku eteenpäin edes niin nopeasti kuin muurahainen.