— Suorita sinä, Sancho, tutkimus, jonka sinulle mainitsin, äläkä huoli mistään muusta; sinähän et tiedä mitään koluureista, linjoista, paralleelipiireistä, eläinradoista, ekliptikoista, navoista, seisauspisteistä, tasauspisteistä, planeetoista, tähtikuvioista, pisteistä ja asteista, joiden mukaan maan ja taivaan palloa mitataan; jos näet tietäisit kaiken tämän tai edes osan siitä, niin huomaisit selvästi, kuinka monta paralleelipiiriä olemme leikanneet, kuinka monta tähtikuviota olemme nähneet ja kuinka monta taivaanmerkkiä olemme jättäneet ja yhä jätämme taaksemme. Siksi sanon sinulle vielä kerran: tunnustele itseäsi ja etsi, sillä minä uskon, että olet puhtaampi kuin sileä valkoinen paperiarkki.
Sancho tunnusteli, vei kättään hiljaa ja varovasti kohti vasenta polvitaivettaan, kohotti päänsä, katsoi isäntäänsä ja sanoi:
— Joko on tämä koe mitätön, tai emme ole vielä saapuneet sinne, mihin teidän armonne sanoo meidän saapuneen, vaan olemme vielä monen peninkulman päässä.
— Kuinka niin? — kysyi Don Quijote. — Löysitkö jonkin?
— Löysinhän noita jokusia — vastasi Sancho.
Hän pyyhki sormiaan ja pesi koko kätensä joessa, missä venhe liukui rauhallisesti eteenpäin, minkään salaisen voiman tai piilevän noidan sitä ajamatta, tässä kohdassa hiljaisen ja tyynen virran viemänä.
Samassa he havaitsivat muutamia suuria vesimyllyjä, jotka olivat keskellä jokea, ja ne nähtyään Don Quijote sanoi heti Sancholle kuuluvalla äänellä:
— Näetkö? Tuolla, oi ystäväni, näkyy se kaupunki, linna tai linnoitus, missä on vangittuna joku hädänalainen ritari tai joku solvattu kuningatar tai prinsessa, jonka avuksi minua nyt kuljetetaan.
— Mistä pirun kaupungista, linnoituksesta tai linnasta teidän armonne puhuu? — kysyi Sancho. — Ettekö näe, että nuo ovat jokeen rakennettuja vesimyllyjä, joissa jauhetaan viljaa?
– Ole vaiti, Sancho; — sanoi Don Quijote — vaikka ne näyttävät vesimyllyiltä, eivät ne kumminkaan niitä ole. Olenhan sinulle jo sanonut, että noituus muuttaa ja vaihtaa kaikki luonnollisesta hahmostaan. En tarkoita, että se todella muuttaa jonkin olion toiseksi, vaan että siltä näyttää, kuten kokemus meille osoitti, kun näimme, millaiseksi oli muuttunut Dulcinea, minun toiveitteni ainoa pakopaikka.