Sitten hän koroitti äänensä, tuijotti vesimyllyihin ja lausui:
— Ystäväni, keitä lienettekin, te, jotka istutte vangittuina tässä linnassa, suokaa minulle anteeksi; oman onnettomuuteni tähden ja teidän onnettomuudeksenne en voi teitä pelastaa ahdistuksestanne. Tämä seikkailu on varmaan varattu ja säästetty jollekin toiselle ritarille.
Niin sanottuaan hän sopi kalastajien kanssa ja maksoi venheestä viisikymmentä reaalia, jotka Sancho kovin vastahakoisesti luovutti sanoen:
— Vielä kaksi tämmöistä venematkaa, ja koko pääomamme on mennyttä.
Kalastajat ja myllärit katselivat ihmeissään noita kahta omituista hahmoa, jotka näyttivät niin toisenmoisilta kuin muut ihmiset, eivätkä voineet oikein ymmärtää, mitä Don Quijote tarkoitti puheillaan ja kysymyksillään. He otaksuivat, että he olivat molemmat hulluja, jättivät heidät siihen ja lähtivät kukin taholleen, myllärit myllyihinsä ja kalastajat majoihinsa, Don Quijote ja Sancho palasivat elukkainsa luo, yhtä tyhminä kuin olivat sieltä lähteneet, ja siihen loppui seikkailu taiotussa venheessä.
Kolmaskymmenes luku.
Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.
Ritari ja aseenkantaja palasivat sangen alakuloisina ja huonotuulisina juhtainsa luo, varsinkin Sancho, jonka mieltä kovin rasitti se, että oli täytynyt keventää kukkaroa, sillä hänestä tuntui, että kaikki, mitä siitä otettiin pois, otettiin hänen silmäteristään. Vihdoin he nousivat ratsujensa selkään mitään virkkamatta ja poistuivat kuuluisan joen rannalta, Don Quijote vaipuneena lemmenaatoksiinsa ja Sancho ajatellen olojensa kohentumista, joka nyt näytti kovin kaukaiselta. Vaikka olikin yksinkertainen, hän sentään hyvin käsitti, että hänen isäntänsä teot, kaikki tai ainakin useimmat, olivat pelkkää hullutusta, ja niin hän päätti etsiä tilaisuutta tempautuakseen irti hänen seurastaan ja palatakseen jonakin kauniina päivänä kotiin ryhtymättä enää mihinkään tilintekoon ja lausumatta hänelle mitään jäähyväisiä. Mutta sallimus järjesti asiat aivan toisin kuin hän osasi pelätä.
Sattui näet, että Don Quijote seuraavana päivänä auringon laskiessa, kun he ajoivat ulos eräästä metsästä, antoi katseensa liidellä viheriällä niityllä ja näki sen etäisimmällä laidalla väkeä, jonka hän lähemmäksi tultuaan havaitsi haukalla metsästäväksi seurueeksi. Hän ajoi vielä likemmäksi ja huomasi seurueessa komean naisen ratsastamassa lumivalkoisella tasa-astujalla, jota koristi viheriä loimi ja jonka satula oli hopeainen. Tämä nainen oli itsekin viheriöissä vaatteissa, jotka olivat niin kauniit ja upeat, että näytti siltä kuin itse upeus olisi pukeutunut hänen hahmoonsa. Vasemmalla kädellään hän hallitsi metsästyshaukkaa, mistä Don Quijote päätteli, että hän oli joku ylhäinen nainen ja nähtävästi koko tuon metsästysseurueen johtaja, kuten todella olikin. Senvuoksi hän sanoi Sancholle:
— Kiiruhda, Sancho poikaseni, ja sano tuolle armolliselle rouvalle, joka istuu upean ratsunsa selässä pidellen haukkaa, että minä, Leijonaritari, suutelen hänen suuren kauneutensa käsiä ja siinä tapauksessa, että hänen ylhäisyytensä antaa minulle luvan, tulen henkilökohtaisesti niin tekemään ja palvelemaan häntä, mikäli voimani sallivat ja hänen korkeutensa suvaitsee käskeä. Mutta harkitse, Sancho, miten puhut, ja katso, ettet liitä viestiisi ainaisia sananlaskujasi.