— Nytpä osuitte oikeaan, ihan pilkulleen! — vastasi Sancho. — Minuako varoitatte! En minä ole ensimmäistä kertaa eläessäni viemässä terveisiä korkeille ja kookkaille naisille.
— Armolliselle neiti Dulcinealle viemiäsi terveisiä lukuunottamatta — virkkoi Don Quijote en tiedä sinun vieneen mitään muita, ainakaan minun palveluksessa ollessasi.
— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta hyvää maksajaa ei pantti rasita, eikä hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä; minä tarkoitan, ettei minulle tarvitse mitään sanoa eikä mitenkään minua varoittaa, sillä minä olen aina valmis ja kelpaan vähän joka paikkaan.
– Sen kyllä uskon, Sancho; — sanoi Don Quijote mene nyt, ja onnea matkalle, ja Jumala sinua ohjatkoon.
Sancho lähti ajamaan täyttä laukkaa hoputtaen harmonsa tavallista parempaan vauhtiin ja saapui känniin metsästäjättären luo. Hän astui maahan, painui polvilleen hänen eteensä ja sanoi:
– Kaunis armollinen rouva, tuo ritari tuolla, jota mainitaan Leijonaritarin nimellä, on minun isäntäni, ja minä olen hänen aseenkantajansa, jota kotinurkilla nimitetään Sancho Panzaksi. Tämä Leijonaritari, jonka nimi oli vielä tässä taannoin Murheellisen hahmon ritari, käskee minun pyytää teidän ylhäisyydeltänne armollista lupaa, jotta hän saa teidän suosiollisella suostumuksellanne tulla toteuttamaan toiveensa, joka, kuten hän itse sanoo ja kuten minäkin ajattelen, on siinä, että hän haluaa palvella teidän korkeata ylevyyttänne ja ihanuuttanne; ja jos teidän armonne siihen suostuu, niin se koituu hänelle suureksi hyödyksi ja hänen osakseen tulee ylimmäinen armo ja ilo.
— Kelpo aseenkantaja, — vastasi puhuteltu — te olette todella esittänyt terveisenne niin seikkaperäisesti kuin sellaiset lähettilästoimet edellyttävät. Nouskaa seisomaan, sillä aseenkantajan, joka palvelee Murheellisen hahmon ritarin laista ritaria, josta olemme täällä jo paljon kuulleet, ei sovi olla polvillaan; nouskaa, hyvä ystävä, ja menkää sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut nauttimaan minun ja mieheni herttuan vieraanvaraisuutta huvilinnassamme, joka sijaitsee tässä lähellä.
Sancho nousi ihmetellen ystävällisen rouvan kauneutta ja hänen erinomaisen hienoa ja kohteliasta käytöstään, mutta varsinkin sitä, että hän oli sanonut kuulleensa puhuttavan hänen herrastaan, Murheellisen hahmon ritarista; se seikka, ettei rouva ollut maininnut häntä Leijonaritarin nimellä, johtui varmaan siitä, että tämä nimi oli omaksuttu vasta aivan äskettäin. Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa,[69] kysyi häneltä:
— Sanokaahan, hyvä ystäväni aseenkantaja: eikö teidän herranne ole
se, josta on julkaistu historia nimeltä Mielevä hidalgo Don Quijote
Manchalainen, hän, joka on valinnut sydämensä valtiattareksi jonkun
Dulcinea Tobosolaisen?
— Sama mies, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja hänen aseenkantajansa, nimeltä Sancho Panza, joka esiintyy tai jonka ainakin pitäisi esiintyä siinä historiassa, olen minä, jollei minua ole vaihdettu kehdossa, tarkoitan, jollei minua ole vaihdettu kirjapainossa.