Siihen vastasi herttuatar:
— Minä pidän suuressa arvossa sitä, että kelpo Sancho on lystikäs, sillä se osoittaa, että hän on älykäs. Leikinlasku ja hupaiset puheet, kuten te, armollinen herra Don Quijote hyvin tiedätte, eivät kuulu typerille ihmisille, ja koska kelpo Sancho on leikkisä ja hupainen, niin minä väitän heti, että hän on älykäs mies.
— Ja suuri suupaltti — lisäsi Don Quijote.
— Sitä parempi; — sanoi herttua — eihän lukuisia leikkipuheita voida ilmaista vähillä sanoilla. Mutta emme huoli nyt tuhlata aikaamme siihen, vaan suvaitkoon Murheellisen hahmon suuri ritari…
— Teidän korkeutenne tulee sanoa Leijonaritari; — huomautti Sancho — nyt ei ole enää mitään murheellista hahmoa, vaan hahmon tulee olla leijonallinen.
Herttua jatkoi:
— Sanon siis, että herra Leijonaritari suvaitkoon lähteä lähellä sijaitsevaan linnaani, missä hänet otetaan vastaan niinkuin semmoinen korkea henkilö on oikeuden mukaan vastaanotettava ja niinkuin me, minä ja herttuatar, yleensä otamme vastaan kaikki tänne saapuvat vaeltavat ritarit.
Sancho oli sillävälin pannut paikoilleen Rocinanten satulan ja kiinnittänyt kunnollisesti satulan vyöt. Don Quijote nousi ratsunsa selkään, herttua uljaan hevosen satulaan, he ottivat herttuattaren väliinsä ja lähtivät ajamaan kohti linnaa. Herttuatar käski Sanchoa ratsastamaan vierellään, sillä häntä huvittivat sanomattomasti Sanchon älykkäät puheet. Sanchoa ei tarvinnut enempää pyytää, hän liittyi kolmen henkilön seuraan ja otti neljäntenä osaa keskusteluun kovin ilahduttaen herttuatarta ja herttuaa, jotka pitivät suurena onnena, että saivat linnaansa vieraikseen semmoisen vaeltavan ritarin ja semmoisen kielevän aseenkantajan.
Yhdesneljättä luku,
jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.