— Sancho oli sanomattoman iloinen huomatessaan, kuten hänestä näytti, olevansa herttuattaren suuressa suosiossa. Elämän mukavuus tuntui hänestä aina mieluisalta, ja senvuoksi hän nyt otaksui löytävänsä herttuattaren linnasta, mitä oli löytänyt Don Diegon ja Basilion luota; ja niin hän aina tarttui tilaisuutta otsatukkaan, mitä tulee hyvien päivien viettämiseen, missä ja milloin se vain kävi päinsä.
Historia kertoo, että herttua, ennenkuin he saapuivat huvilaan tai linnaan, ratsasti edelle ja antoi kaikille palvelijoilleen määräyksen, miten heidän piti kohdella Don Quijotea. Kun hän sitten saapui herttuattaren kanssa linnan portille, tuli samassa linnasta ulos kaksi lakeijaa tai ratsupalvelijaa, joilla oli yllään pitkät laahusviitat, hienointa karmosiinipunaista atlassilkkiä. He nostivat Don Quijoten äkkiä maahan ja sanoivat hänelle:
— Suvaitkoon teidän korkeutenne auttaa armollista rouvaa herttuatarta astumaan alas.
Don Quijote teki niin, ja sen johdosta lausuttiin molemmin puolin paljon kohteliaita vakuutuksia; mutta herttuatar kieltäytyi sittenkin ehdottomasti eikä suostunut sallimaan kenenkään muun kuin herttuan nostaa itseään ratsun selästä. Hän sanoi, ettei pitänyt itseään kyllin ansiollisena rasittamaan niin ylhäistä ritaria niin tarpeettomalla taakalla. Vihdoin herttua tuli auttamaan häntä maahan, ja kun he kaikki sitten astuivat suurelle sisäpihalle, tuli kaksi kaunista neitoa, jotka heittivät Don Quijoten hartioille erinomaisen hienon purppuraviitan, ja silmänräpäyksessä täyttyivät kaikki pihan parvekkeet herttuaparin palvelijoista ja palvelijattarista, jotka huusivat kovalla äänellä:
— Tervetuloa, te vaeltavien ritareitten kukka ja valio!
Kaikki tai ainakin useimmat heistä valelivat samalla Don Quijotea, herttuaa ja herttuatarta hyvänhajuisilla vesillä. Don Quijote ihmetteli kovin tätä kaikkea, ja tämä oli ensimmäinen päivä, jona hän täysin varmasti uskoi olevansa todellinen vaeltava ritari eikä mikään haaveellinen luuloritari, koska näki itseään kohdeltavan aivan samalla tavalla kuin oli kirjoistaan lukenut menneitten aikojen ritareita kohdellun.
Sancho heitti harmonsa oman onnensa nojaan, pysyi kiinteästi herttuattaren seurassa ja astui hänen kanssaan linnaan. Omatunto alkoi häntä kumminkin soimata, koska hän oli jättänyt aasinsa yksin, ja niin hän kääntyi puhuttelemaan erästä kunnianarvoisaa kamarirouvaa, joka oli muitten mukana tullut vastaanottamaan herttuatarta, ja kuiskasi hänelle:
Señora Gonzalez tai mikä teidän nimenne onkaan…
— Minun nimeni on Doña Rodríguez de Grijalba vastasi kamarirouva. —
Mitä haluatte, hyvä ystävä?
Siihen vastasi Sancho: