— Minä haluaisin, että teidän armonne suvaitsisi mennä ulos linnan portille, mistä löydätte minulle kuuluvan harmaan aasin. Suvaitkoon teidän armonne sitten käskeä viedä tai itse viedä sen talliin; eläinrukka näet on hiukan arka eikä missään tapauksessa voi jäädä yksin.
– Jos isäntä on yhtä viisas kuin renki, — vastasi kamarirouva — niin hyvin kävi! Menkää, rakas ystävä, menkää hiiteen, te itse ja se, joka on teidät tänne tuonut, ja hoitakaa itse aasinne; me tämän talon kamarirouvat emme ole tottuneet semmoisiin hommiin.
– Totta totisesti, — vastasi Sancho — minä olen kuullut herrani, joka tuntee kaikki historiat ihan juurta jaksain, kertovan Lancelotista, että hänen
Brittein maasta tullessaan naiset häntä hoitivat, kamarirouvat ratsuaan,
ja mitä erityisesti aasiini tulee, niin minä en vaihtaisi sitä herra Lancelotin konkariin.
— Hyvä mies, — vastasi kamarirouva — jos olette ilveilijä, niin säästäkää sukkeluutenne semmoiseen aikaan ja paikkaan, missä ne sukkeluuksilta näyttävät ja missä saatte niistä maksun; minulta ette voi saada muuta kuin pitkän nenän.[70]
— Se on varmasti korea ja kypsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armonne ei suinkaan häviäisi korttipelissä, jos saisi laskea pisteiksi ikävuotensa!
— Sinä portonpoika! — huusi kamarirouva vihasta hehkuen. — Minä teen tiliä Jumalalle, olenko vanha vai en, mutta en teille, te kehno lurjus ja sipulinsyöjä!
— Hän huusi tuon niin äänekkäästi, että herttuatar sen kuuli ja kääntyessään katsomaan ja nähdessään kamarirouvansa niin kiukkuisena ja verestävin silmin kysyi häneltä, kuka hänet oli niin suututtanut.
— Tuo hävytön — vastasi kamarirouva. — Hän suvaitsi pyytää minua viemään talliin aasiaan, joka on linnan portilla, mainiten minulle esimerkin, että niin on tehty ennen, en tiedä missä, ja että naiset ovat hoidelleet jotakin Lancelotia ja kamarirouvat hänen hevostaan, ja kaiken hyvän lisäksi hän vielä haukkui minua vanhaksi.