— Sittenkään sinä et pääse tänne, — sanoi emännöitsijä — sinä syntisäkki ja pahuuden tynnyri. Mene sinä hallitsemaan omaa taloasi, viljelemään peltopahasiasi ja lakkaa ajattelemasta kaikkia saaria.
Näiden kolmen henkilön sanasota huvitti kovin kirkkoherraa ja parturia, mutta Don Quijote, joka pelkäsi Sanchon voivan jaaritella liikoja ja lingota suustaan joukon ilkeitä typeryyksiä sekä koskettaa seikkoja, jotka eivät olisi eduksi hänen maineelleen, kutsui hänet luokseen, vaati molemmat naiset vaikenemaan ja päästämään hänet sisään. Sancho tuli, ja kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Quijotelle, jonka eivät enää uskoneet voivan tulla terveeksi, koska huomasivat, kuinka itsepintaisesti hän säilytti mielettömiä ajatuksiaan ja kuinka lujasti hänen päähänsä olivat piintyneet onnettomien ritarijuttujen typerät kuvitelmat. Kirkkoherra sanoi siis parturille:
— Saattepa nähdä, kuomaseni, että hidalgomme lähtee jälleen jahtiin, kun sitä vähimmin arvaamme odottaa.
— Sitä en ollenkaan epäile; — vastasi parturi — mutta minua ei ihmetytä niinkään ritarin hulluus kuin aseenkantajan yksinkertaisuus, sillä tämä uskoo tuohon saareensa niin varmasti, etten luule minkäänlaisten pettymysten saavan häntä siitä uskostaan luopumaan.
— Jumala heitä auttakoon — sanoi kirkkoherra. — Meidän tulee olla vain varuillamme nähdäksemme, mihin johtaa moisen ritarin ja moisen aseenkantajan hullutusten sekamelska; näyttää näet siltä kuin heidät olisi valettu samoihin kaavoihin ja kuin herran hulluudet eivät olisi rovonkaan arvoiset, jollei niihin liittyisi palvelijan typeryyksiä.
— Se on totta, — sanoi parturi — ja olisipa erittäin hauska tietää, mitä he molemmat nyt neuvottelevat.
— Minä vakuutan teille, — vastasi kirkkoherra — että sisarentytär ja emännöitsijä kertovat sen meille tuonnempana; eiväthän he ole sitä lajia, että voisivat olla kuuntelematta.
Sillävälin Don Quijote oli jäänyt Sanchon kanssa huoneeseensa kahden kesken ja sanoi nyt hänelle:
— Mieltäni pahoittaa kovin, Sancho, että sinä olet sanonut ja sanot yhä minun houkutelleen sinut pois mökistäsi, vaikka hyvin tiedät, etten minä itsekään ole jäänyt kotiin. Yhdessähän me tästä lähdimme, yhdessä matkustimme ja yhdessä retkeilimme. Me olemme jakaneet hyvän ja huonon onnen keskenämme; jos sinua on joskus poukotettu, niin minua on puitu sata kertaa; siinä koko etu, mikä minulla on ollut sinuun verraten.
— Ja sehän onkin oikeus ja kohtuus, — virkkoi Sancho — sillä onhan teidän armonne sanonut, että onnettomuudet ahdistavat enemmän vaeltavia ritareita kuin heidän aseenkantajiaan.