— Sinä erehdyt, Sancho, —sanoi Don Quijote — sillä sananlasku sanoo, että quando caput dolet… j.n.e.[12]
— Minä en ymmärrä muuta kieltä kuin omaani — vastasi Sancho.
— Minä tarkoitan, — virkkoi Don Quijote — että päätä kivistäessä kivistää kaikkia jäseniä, ja niinmuodoin, koska olen sinun herrasi ja isäntäsi, olen sinun pääsi, ja sinä minun palvelijanani olet minun jäseneni, ja siitä syystä täytyy kaiken pahan, joka kohtaa minua tai tulee minua kohtaamaan, tuntua sinusta tuskalliselta, samoinkuin sinun kärsimyksesi tuntuu minusta tuskalliselta.
— Niin pitäisi oikeastaan olla laita, — sanoi Sancho — mutta sillä kertaa, kun minua poukotettiin, minua, teidän jäsentänne, oli pääni pihamuurin toisella puolella ja katseli sieltä minkäänlaista kipua tuntematta, kuinka minä poukahtelin ilmoille. Ja jos siis jäsenet ovat velvolliset ottamaan osaa pään kipuun, niin pään täytyy myös olla velvollinen ottamaan osansa jäsenten kärsimyksistä.
— Tarkoitatko sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — etten ollut pahoillani, kun näin sinua poukotettavan? Jos se on mielipiteesi, älä sitä sano äläkä niin ajattele, sillä minulla oli silloin suurempi kärsimys sielussani kuin sinulla ruumiissasi. Mutta jätetään nyt tämä asia, tuleehan meillä vielä olemaan aikaa sitä pohtia ja päästä siitä selvyyteen, ja kerro nyt minulle, Sancho ystäväni, mitä ihmiset tällä paikkakunnalla minusta arvelevat. Mitä ajattelee minusta rahvas, mitä ajattelevat hidalgot ja mitä ritarit? Mitä he sanovat minun urhoollisuudestani, mitä sankariteoistani ja mitä minun hienosta käytöksestäni? Mitä mieltä he ovat siitä tehtävästä, johon olen ryhtynyt tahtoessani herättää uudelleen eloon ja tuoda takaisin maailmaan jo unohduksiin joutuneen ritarikunnan? Sanalla sanoen, minä pyydän sinua, Sancho, sanomaan minulle, mitä kaikesta tästä on tullut kuuluviisi, ja sinun tulee kertoa se minulle lisäämättä siihen mitään hyvää ja jättämättä siitä pois mitään pahaa. Uskollisten vasallien näet tulee ilmoittaa herroilleen täysi totuus oikeassa hahmossaan, imartelun sitä mitenkään lisäämättä tai minkään turhan arkuuden sitä vähentämättä. Sinun tulee tietää, Sancho, että ajat olisivat toisenlaiset, jos paljas totuus pääsisi ruhtinasten kuuluviin ilman imartelun valhepukua, ja että silloin mieluummin pidettäisiin toisia aikakausia rautaisina eikä tätä meidän aikaamme, joka minun mielestäni on nykyjään tunnettujen joukossa sittenkin kultainen. Olkoon tämä sinulle ohjeeksi, Sancho, jotta ilmoitat minulle älykkäästi ja vilpittömästi kaiken totuuden, mitä olet saanut tietää siitä, mitä sinulta kysyin.
— Sen teen varsin mielelläni, herrani, — vastasi Sancho — sillä ehdolla, ettei teidän armonne suutu siitä, mitä teille sanon, koska kerran pyydätte minua sanomaan ilkialastoman totuuden pukematta sitä muihin vaatteisiin kuin niihin, joissa se on tietooni tullut.
— Minä en suinkaan suutu — vastasi Don Quijote. — Voit puhua, Sancho, aivan vapaasti ja ilman minkäänlaisia verukkeita.
— No niin, ensiksi minulla on ilmoitettavana, — sanoi Sancho — että rahvas pitää teidän armoanne kaikkein suurimpana hulluna ja minua yhtä mielettömänä. Hidalgot sanovat, ettei teidän armonne ole pysynyt säätynsä rajoissa, vaan on pannut nimensä eteen sanan Don ja ruvennut julkeasti ritariksi, vaikka teillä on vain muutamia viiniköynnöksiä ja pari auranalaa maata, pieni läiskä edessä ja toinen samanlainen takana. Ritarit sanovat heistä olevan epämieluista nähdä hidalgojen asettuvan heidän rinnalleen, varsinkin semmoisten vaivaisten hidalgojen, jotka kiilloittavat kenkiään noella ja parsivat mustia sukkiaan viheriällä silkillä.
— Tuo ei koske minua, —sanoi Don Quijote – sillä minä olen aina hyvissä pukimissa, en koskaan paikatuissa; kuluneet voivat vaatteeni kyllä olla, mutta niiden kuluminen johtuu pikemmin asetoimesta kuin pitkäaikaisesta käyttämisestä.
— Mitä sitten tulee teidän urhoollisuuteenne, hienoon käytökseenne, sankaritekoihinne ja valitsemaanne tehtävään, — jatkoi Sancho — ovat mielipiteet erilaiset. Toiset sanovat: »Hullu, mutta hupainen», toiset: »Urhoollinen, mutta huono-onninen», toiset: »Kohtelias, mutta kiusallinen» — ja niin he jaarittelevat sinne tänne puhuen niin paljon, ettei teidän armoonne enempää kuin minuunkaan jää yhtään tervettä paikkaa.