— Hyvin puhuttu, jumaliste! — sanoi Sancho. — Älkää lausuko enää sanaakaan puolustukseksenne, armollinen herrani ja isäntäni, sillä maailmassa ei voida mitään parempaa sanoa, ei ajatella eikä noudattaa. Jos tämä herra muuten väittää, kuten on väittänyt, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita, niin onko ihmekään, ettei hän tiedä mitään asioista, joista puhuu?
— Oletteko te, hyvä mies, — kysyi pappi — kenties se Sancho Panza, josta kerrotaan, että hänen isäntänsä on luvannut hänelle saaren?
— Olen kuin olenkin, — vastasi Sancho — ja minä ansaitsen sen yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä olen niitä miehiä, joista sanotaan: »Liittykää hyviin ihmisiin, niin teistä tulee yksi heistä», minä olen niitä, joista sanotaan: »Vähät suvusta, seura miehen hioo», ja minä olen niitä, joista sanotaan, että »joka hyvään puuhun nojaa, se hyvän varjon saa». Minä olen nojannut hyvään herraan ja olen nyt ollut jo monta kuukautta hänen seurassaan, ja jos Jumala suo, niin minusta tulee hänen kaltaisensa, ja eläköön hän ja annettakoon minun elää, sillä häneltä ei tule puuttumaan keisarikuntia eikä minulta hallittavia saaria.
— Eipä suinkaan, Sancho ystäväni, — virkkoi siihen herttua — sillä minä teen teidät armollisen herran Don Quijoten nimessä erään minulle kuuluvan ja tätä nykyä haitattomana olevan eikä suinkaan vähäpätöisen saaren hallitsijaksi.
— Lankee polvillesi, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja suutele hänen ylhäisyytensä jalkoja kiitokseksi armosta, jota hän on sinulle osoittanut.
Sancho totteli; mutta sen nähtyään pappi nousi pöydästä aivan kiukuissaan ja sanoi:
— Sen puvun nimessä, joka minulla on ylläni, olen valmis väittämään, että teidän ylhäisyytenne on yhtä yksinkertainen kuin nämä syntiset. Ajatelkaa, eikö heistä täydy tulla hulluja, kun viisaat kiittävät heidän hulluuttansa! Jääköön teidän ylhäisyytenne heidän seuraansa; niin kauan kuin he täällä viipyvät, aion minä pysytellä kotonani enkä huoli enää moittia seikkoja, joita en kykene korjaamaan.
Mitään enempää virkkamatta ja ateriaansa jatkamatta hän lähti pois, eivätkä herttuan ja herttuattaren pyynnöt saaneet häntä jäämään. Herttua ei kumminkaan paljoa puhunut, sillä hänet esti siitä hengenmiehen sopimattoman suuttumuksen aikaansaama nauru. Naurettuaan kyllältään hän sanoi Don Quijotelle:
— Herra Leijonaritari, teidän armonne on vastannut omasta puolestaan niin ylevästi, ettei teidän tarvitse enää mitenkään vaatia hyvitystä tuosta näennäisestä solvauksesta, joka todella ei ole mikään solvaus; eiväthän näet, kuten teidän armonne parhaiten tietää, pappismiehet voi ketään solvata enempää kuin naiset.
— Niin on laita; — vastasi Don Quijote — ja syynä on, ettei henkilö, jota itseään ei voida loukata, myöskään voi loukata toista. Naiset, lapset ja papit eivät voi puolustautua, jos heitä ahdistetaan, eivätkä he myöskään voi joutua solvattaviksi. Kuten teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, on loukkauksen ja solvauksen välillä tämä ero: solvaus tulee sellaisen henkilön taholta, joka sen tekee, voi tehdä ja jatkaa sitä; loukkaus taas voi tulla kenen taholta hyvänsä, eikä siihen tarvitse sisältyä solvausta. Esimerkiksi: joku seisoo kadulla aivan huoletonna; tulee sitten kymmenen asestettua miestä jotka antavat hänelle selkäsaunan, hän tarttuu miekkaansa ja tekee velvollisuutensa, mutta vihollisten monilukuisuus on esteenä, niin ettei hän voi saavuttaa tarkoitustaan, nimittäin kostaa; sellaista henkilöä on kohdannut loukkaus, mutta ei solvaus. Saman seikan vahvistaa toinen esimerkki: joku seisoo selin, toinen tulee ja lyö häntä ja lyötyään pakenee jäämättä odottamaan, ja toinen kiiruhtaa hänen jälkeensä kumminkaan häntä saavuttamatta; mies, jota lyötiin, tuli loukatuksi, mutta ei solvatuksi, sillä solvauksen tulee olla jatkuva. Jos sitävastoin lyöjä, vaikka hyökkääkin salaa kimppuun, vetää miekkansa, jää paikalleen ja uhmaa vastustajaansa, niin se, jota lyödään, joutuu samalla kertaa loukatuksi ja solvatuksi, loukatuksi, koska hänen kimppuunsa on kavalasti hyökätty, solvatuksi, koska lyöjä jatkaa tekoaan jääden paikalleen lähtemättä pakoon. Kaksintaistelun ankarain lakien mukaan voin siis tuntea olevani loukattu, mutta en solvattu; lapset ja naiset näet eivät voi kenenkään kunniaa loukata, heillä ei niinmuodoin ole mitään syytä paeta eivätkä he voi ryhtyä vastarintaan, ja samoin on niiden laita, jotka toimivat pyhän kirkon palveluksessa; näiltä kolmelta ihmislajilta puuttuu sekä hyökkäys- että puolustusaseita, joten he eivät voi hyökätä kenenkään kimppuun, vaikka ovat hekin luonnostaan velvolliset puolustautumaan. Ja vaikka äsken sanoin, että voin katsoa olevani loukattu, sanon nyt, ettei se ole mitenkään mahdollista, koska se, jota solvaus ei voi kohdata, ei myöskään itse voi ketään solvata. Näistä syistä minun ei tule panna pahakseni tuon hyvän miehen loukkaavia sanoja enkä todella niin teekään; olisin vain toivonut hänen viipyvän vielä vähän aikaa, jotta olisin voinut hänelle osoittaa, kuinka pahoin hän erehtyi otaksuessaan ja sanoessaan, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita; jos Amadis tai joku hänen lukemattomista jälkeläisistään olisi kuullut sellaisen väitteen, niin hänen armonsa olisi varmaan käynyt huonosti.