Kuullessaan puhuttavan jättiläisistä, rosvoista ja noituuksista pappismies johtui heti ajattelemaan, että tämän täytyi olla Don Quijote Manchalainen, jonka historiaa herttua tapasi lukea, mistä pappi oli monesti häntä moittinut sanoen olevan järjetöntä lukea semmoisia järjettömyyksiä. Havaittuaan nyt otaksumansa oikeaksi hän lausui herttualle kiukkuisesti:
— Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne täytyy kerran tehdä Jumalalle tiliä siitä, mihin tämä ihmisparka ryhtyy. Tämä Don Quijote tai Don Kaistapää tai mikä hänen nimensä olikaan, ei nähdäkseni ole vielä niin mieletön kuin teidän ylhäisyytenne haluaa hänen olevan, koska antaa hänelle tilaisuutta jatkaa joutavia typeryyksiään.
Sitten hän kääntyi puhumaan Don Quijotelle ja sanoi:
— Ja te, hölmö, kuka on teille uskotellut, että olette vaeltava ritari ja että voitatte jättiläisiä ja otatte vangiksi maantierosvoja? Menkää Jumalan nimeen ja samassa nimessä olkoon teille sanottu: palatkaa kotiin ja kasvattakaa lapsianne, jos teillä niitä on, ja pitäkää huolta taloudestanne ja lakatkaa kuljeksimasta maailmalla töllistelemässä ja olemasta kaikkien niiden naurun esineenä, jotka teidät tuntevat tai eivät teitä tunne. Missä hiidessä olettekaan nähneet olleen tai vielä olevan vaeltavia ritareita? Missä onkaan jättiläisiä Espanjassa, maantierosvoja Manchassa tai lumottuja Dulcineoja ja kaikkia niitä lukemattomia typeryyksiä, joita teistä kerrotaan?
Don Quijote kuunteli tarkkaavasti kunnianarvoisen miehen sanoja ja havaitessaan hänen vaienneen nousi seisomaan, ollenkaan arkailematta herttuaa ja herttuatarta, kiukkuisin elein ja ilmein, ja sanoi…
Mutta hänen vastauksensa ansaitsee oman luvun.
Kahdesneljättä luku.
Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.
Noustuaan seisomaan, vapisten kiireestä kantapäähän kuin elohopean myrkyttämänä, Don Quijote lausui hätäisesti ja värisevällä äänellä:
— Paikka, missä olen, läsnäolevat henkilöt ja kunnioitus, jota olen tähän saakka tuntenut ja tunnen yhä teidän armonne säätyä kohtaan, kaikki tämä hillitsee ja pidättää oikeutetun närkästykseni voimaa; ja niin hyvin siitä syystä kuin myös siksi, että tiedän kaapuniekkojen käyttävän naisten asetta, nimittäin kieltään, tahdon käydä tasaiseen taisteluun teidän armonne kanssa, jolta voisi pikemmin odottaa hyviä neuvoja kuin halpamaisia solvauksia. Hurskaat ja hyvää tarkoittavat moitteet vaativat toisenlaisia olosuhteita ja edellyttävät toisenlaista esitystapaa, ja varmaa on ainakin, että minua julkisesti ja niin tuimasti moittiessanne olette mennyt kaiken hyvän moitteen rajojen ulkopuolelle. Sellainen moite näet pohjautuu pikemmin lempeyteen kuin tuimuuteen, eikä ole oikein, että nimitetään syntistä ihmistä mielettömäksi ja hölmöksi lähemmin — tuntematta moitittavana olevaa virhettä. Ellette tätä hyväksy, niin sanokaa minulle, armollinen herra: mitä niistä hulluuksista, jotka olette minussa havainnut, te tuomitsette ja soimaatte, ja minkä sellaisen tähden käskette minun lähteä kotiin pitämään huolta taloudestani ja vaimostani ja lapsistani, tietämättä, onko minulla niitä? Sopiiko syöksyä sillä tavalla päätä pahkaa vieraisiin taloihin ja komentaa niitten isäntiä? Ja sopiiko semmoisten, jotka ovat kasvaneet vieraan leivissä eivätkä ole nähneet maailmaa enempää kuin mahtuu kahden- tai kolmenkymmenen peninkulman piiriin, käydä julkeasti säätämään ritariuden lakeja ja tuomitsemaan vaeltavia ritareita? Onko kukaties turha yritys ja onko tuhlattua aikaa se, joka käytetään vaeltaen maailmalla, eikä suinkaan etsien nautintoja, vaan kaikkia niitä vaikeuksia, joiden kautta jalot ihmiset kohoavat kuolemattomuuden piiriin? Jos ylhäiset, jalot, hyväsukuiset ritarit pitäisivät minua hölmönä, niin minä katsoisin sellaisen solvauksen auttamattomaksi, mutta kuullessani kirjatoukkain, jotka eivät ole milloinkaan olleet ritariuden poluilla, pitävän minua yksinkertaisena, en välitä siitä vähän vähääkään. Minä olen ritari ja kuolen ritarina, jos Korkein sallii. Toiset kulkevat kopean kunnianhimon leveitä latuja, toiset orjamaisen ja alhaisen imartelun, toiset petollisen tekopyhyyden ja muutamat todellisen jumalanpelon tietä; mutta minä kuljen tähteni johtamana vaeltavan ritarikunnan kapeata polkua, ja sitä tointa harjoittaessani halveksin maallista hyvyyttä, mutta en kunniaa. Minä olen kostanut solvauksia, korjannut vääryyksiä, rangaissut julkeutta, voittanut jättiläisiä ja kukistanut maahan kummituksia; minä olen rakastunut, vain siksi, että vaeltavien ritareitten täytyy olla rakastuneita, mutta minä en rakasta niinkuin siveettömät rakastajat, vaan pidättyvällä platonisella tavalla. Minun aikeeni tähtäävät aina hyviin tarkoituksiin, nimittäin siihen, että teen hyvää kaikille enkä tee pahaa kenellekään; ja minä pyydän teidän korkeuksianne, mainiota herttuaa ja herttuatarta sanomaan, sopiiko henkilöä, joka niin ajattelee, joka niin toimii ja näin puhuu, nimittää hölmöksi.