— En ehdi vielä puolitiehenkään, kun kertomukseni on jo lopussa, jos Jumala suo — vastasi Sancho. — Sanon siis, että mainittu talonpoika tuli tuon hidalgon luo, joka oli hänet aterialle kutsunut, ja rauha hänen sielulleen, sillä hän on jo kuollut ja paremmaksi varmuudeksi sanotaan vielä, että hän sai autuaan lopun, minä näet en ollut läsnä, kun olin juuri silloin lähtenyt Temblequeen heinää tekemään…
— Minä pyydän teitä hartaasti, hyvä ystävä, palaamaan Temblequestä niin pian kuin suinkin ja päättämään kertomuksenne lähtemättä hautaamaan hidalgoa, jollette halua haudata meitä muitakin.
— Seikka oli siis se, — virkkoi Sancho — että heidän pöytään istuutuessaan, ja minusta tuntuu kuin nyt näkisin heidät siinä ilmielävinä…
Herttuaa ja herttuatarta kovin huvitti se harmi, jota pappismies näytti tuntevan Sanchon kertoessa historiaansa niin seikkaperäisesti ja katkonaisesti, mutta Don Quijote oli menehtyä vihan vimmaan.
— Sanon siis, — jatkoi Sancho — että heidän istuutuessaan pöytään, kuten sanoin, talonpoika vaati välttämättä hidalgoa istuutumaan pöydän päähän, ja hidalgo puolestaan vaati vaatimalla, että talonpojan piti siihen istuutua, koska hänen talossaan piti aina tapahtua niinkuin hän sanoi; mutta talonpoika, joka tahtoi käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneesti, ei halunnut millään muotoa siihen suostua, kunnes hidalgo kiukuissaan laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, istutti hänet siihen väkisin ja sanoi: »Istu, pölkkypää; siinä, missä minä istun, on aina pöydänpää.» Ja tämä on se kertomus, ja minä todella uskon, ettei se ole tässä ihan asiaton.
Don Quijoten kasvojen ruskeassa pinnassa vivahtelivat tuhannet värit. Herttua ja herttuatar tukahduttivat naurunsa, jotta Don Quijote ei suuttuisi vielä enemmän, hyvin oivallettuaan Sanchon ilkeyden. Vaihtaakseen puheenaihetta ja estääkseen Sanchoa lausumasta enempiä tyhmyyksiä herttuatar kysyi Don Quijotelta, millaisia uutisia hän oli saanut neiti Dulcinealta ja oliko hän äskettäin lähettänyt hänelle lahjaksi jättiläisiä tai ryöväreitä, koska hän oli varmaan voittanut niitä useitakin. Siihen vastasi Don Quijote:
— Armollinen rouva, onnettomuuksillani on ollut alku, mutta loppua niihin ei tule milloinkaan. Minä olen voittanut jättiläisiä ja olen lähettänyt hänen luokseen ryöväreitä ja maantierosvoja, mutta mistä he voisivat hänet löytää, kun hän on lumottu ja muutettu kaikkein rumimmaksi maalaispiiaksi, mitä kuvitella saattaa?
— Enpä tuota tiedä; — virkkoi Sancho Panza — minusta hän näyttää maailman kauneimmalta olennolta; tiedän ainakin, ettei hän ketteryydessä ja hyppytaidossa ole nuorallatanssijaa huonompi. Minä vakuutan teille, armollinen rouva herttuatar, että hän hyppää maasta aasin selkään kuin kissa.
— Oletteko nähnyt hänet lumottuna, Sancho? — kysyi herttua.
— Olenko nähnyt! — virkkoi Sancho. — Kuka hiidessä olisikaan sitten ensimmäisenä keksinyt koko tämän noituushomman? Hän on noiduttu yhtä varmasti kuin autuas isäni!