— Minun puolestani — virkkoi Don Quijote — saat valehdella niin paljon kuin haluat, en minä aio sinua estää; mutta ajattele, mitä sanot.
— Minä olen ajatellut sen kerran ja kahdestikin, niin ettei hätä ole tämännäköinen, kuten kohta nähdään.
— On ehkä parasta, — sanoi Don Quijote — että teidän korkeutenne käskee heittää ulos tämän hölmön, joka varmaan lausuu tuhansia tyhmyyksiä.
— Ei, niin totta kuin herttua elää, — sanoi herttuatar — Sancho ei saa poistua hetkeksikään vierestäni; minä pidän hänestä paljon, sillä tiedän, että hän on hyvin hupainen.
— Saakoon teidän pyhyytenne elää hupaisia päiviä, – sanoi Sancho — koska teillä on minusta niin hyvät ajatukset, vaikka en olekaan niiden arvoinen. Mutta seikka, jonka tässä aion kertoa on seuraava. Muudan kotikylässäni asuva hidalgo, erittäin rikas ja ylhäinen herra, hän näet oli Medina del Campon Álamos-sukua ja oli naimisissa Doña Mencia de Quiñonesin kanssa, joka oli Don Alonso de Marañonin tytär, joka oli Santiago-ritarikunnan ritari, joka hukkui Herraduran satamaan,[71] josta muutamia vuosia sitten syntyi kylässämme se rähinä, missä luulen herrani Don Quijotenkin olleen mukana, missä haavoittui se Tomasillo huimapää, seppä Balbastron poika… Eikö tämä kaikki ole totta, armollinen herra ja isäntä? Sanokaa se totuuden nimessä, jottei tämä herrasväki pidä minua valehtelijana ja suupalttina.
— Toistaiseksi — virkkoi pappismies — pidän teitä enemmän, suupalttina kuin valehtelijana, mutta en vielä tiedä, miksi teidät tuonempana katson.
— Sinä mainitset niin paljon todistajia, Sancho, ja niin paljon tuntomerkkejä, että minun täytyy myöntää, että nähtävästi puhut totta. Jatka kertomustasi ja tee se lyhyemmin, sillä ethän ehdi loppuun kahdessa päivässä, jos tuolla tavalla kerrot.
— Ei hänen pidä sitä lyhentää, —sanoi herttuatar — jos tahtoo tehdä minun mieleni mukaan, vaan hänen tulee kertoa se omalla tavallaan, vaikka ei pääsisi päähän viikossa; jos se niinkin kauan kestäisi, niin se olisi hupaisin aika, minkä olen eläessäni viettänyt.
— No niin, arvoisa herrasväki, — jatkoi Sancho — minä siis kerron, että mainittu hidalgo, jonka tunnen kuin viisi sormeani, sillä hänen asuntonsa ei ole pyssynkantamankaan päässä meiltä, kutsui kerran luokseen aterialle köyhän, mutta kunniallisen talonpojan.
— Eteenpäin, hyvä ystävä; — virkkoi siihen pappi — näyttäähän siltä, että juttunne tulee kerrotuksi vasta toisessa maailmassa.