He pyysivät nyt häneltä lupaa saada riisua hänet alasti pukeakseen hänen ylleen paidan; mutta siihen hän ei millään ehdolla suostunut, vaan sanoi, että vaeltavien ritareitten tuli olla yhtä kainoja kuin urhoollisia. Mutta hän kehoitti heitä antamaan paidan Sancholle, sulkeutui sitten huoneeseen, niissä oli komea sänky, riisuutui alasti ja otti paidan ylleen. Havaitessaan olevansa kahden kesken Sanchon kanssa hän virkkoi:
— Sano minulle, sinä vastaleivottu narri ja vanha hölmö, onko mielestäsi oikein loukata ja solvata niin suuriarvoista ja kunnioitettavaa kamarirouvaa? Pitikö sinun juuri nyt muistaa harmoasi, ja onko tämä sellaista herrasväkeä, että se jättää eläimet huonoon hoitoon, vaikka kohtelee niiden omistajia näin erinomaisen hyvin? Jumalan nimessä, Sancho, hillitse, itsesi äläkä paljasta oikeata karvaasi, jotta saavat nähdä, millaista karkeata ja moukkamaista kudosta sinä olet. Muista, sinä syntinen, että isäntää pidetään sitä suuremmassa arvossa, mitä kunniallisempia ja paremmin kasvatettuja ovat hänen palvelijansa, ja että eräs suurimpia etuja, mitä ruhtinailla on muihin ihmisiin verraten, on siinä, että he käyttävät palvelijoinaan henkilöitä, jotka ovat yhtä moitteettomia kuin he itse. Etkö ymmärrä, että tuotat häpeää itsellesi ja vahinkoa minulle, jos he huomaavat, että olet sivistymätön moukka tai vähäjärkinen ilveilijä, ja otaksuvat, että minäkin olen joku veijari tai joku keinotellen elävä ritari? Ei, ei, rakas Sancho, koeta välttää sellaisia sopimattomia tekoja, sillä se, joka pitää suurta suuta ja ilveilee oikein osaamatta, kaatuu ensi kerran kompastuessaan, ja hänestä tulee epäonnistunut narri. Suista kieltäsi, harkitse ja punnitse tarkoin sanojasi, ennenkuin ne suustasi päästät, ja muista, että olemme tulleet paikkaan, mistä lähtiessämme olemme Jumalan armosta ja minun käsivarteni voimasta saaneet monikertaisen kunnian ja ansion.
Sancho lupasi aivan vilpittömästi kuroa suunsa kiinni tai purra poikki kielensä, ennenkuin sanoisi sanaakaan, joka ei olisi aivan sovelias ja hyvin harkittu, kuten hänen herransa käski, ja kehoitti isäntäänsä olemaan aivan huoletta, koska hän ei tulisi missään tapauksessa ilmaisemaan, keitä he oikeastaan olivat.
Don Quijote pukeutui, otti ylleen olkavyönsä ja miekkansa, heitti hartioilleen avaran helakanpunaisen viitan, pani päähänsä viheriän silkkisen metsästyslakin, jonka palvelevat neitoset olivat hänelle antaneet, ja lähti tässä upeassa asussa suureen saliin, niissä neidot häntä odottivat jakautuneina kahteen riviin, joissa oli kummassakin yhtä monta, ja kaikki varustettuina kaatamaan vettä hänen käsilleen, minkä he sitten tekivät monin niiauksin ja juhlallisin menoin. Sitten saapui kaksitoista paashia hovimestarin kanssa hakemaan häntä aterialle, koska herttua ja herttuatar jo häntä odottivat. He ottivat hänet keskelleen ja veivät hänet komeasti ja majesteetillisesti toiseen saliin, mihin oli katettu upea pöytä ainoastaan neljää henkeä varten. Herttua ja herttuatar tulivat salin ovelle ottamaan häntä vastaan, ja heidän kanssaan tuli eräs vakavannäköinen pappismies, muudan niistä, jotka hallitsevat ruhtinaitten taloja, muudan niistä, jotka itse olematta ruhtinaallista sukuperää eivät osaa koskaan opettaa niitä, jotka sellaisia ovat, kuinka heidän tulee säätynsä vaatimuksia noudattaa, muudan niistä, jotka tahtovat suurten suuruutta mitattavan heidän oman ahtaan mielensä mitoilla, muudan niistä, jotka, tahtoessaan opettaa heidän ohjattavinaan olevia toimimaan säästäväisesti, tekevät heistä pikkumaisia. Näiden joukkoon, sanon minä, nähtävästi kuului se vakavannäköinen pappismies, joka tuli herttuan ja herttuattaren kanssa ottamaan vastaan Don Quijotea. He lausuivat toisilleen lukemattomia kohteliaisuuksia, ottivat hänet sitten keskelleen ja lähtivät pöytään. Herttua tarjosi Don Quijotelle kunniapaikan pöydän yläpäässä, hän ei tahtonut siihen suostua, mutta herttua vaati vaatimistaan, niin että hänen lopultakin täytyi siihen istuutua. Pappi istui häntä vastapäätä, ja herttua ja herttuatar toinen toisella, toinen toisella puolella.
Sancho oli kaiken aikaa läsnä ja katseli ällistyneenä ja ihmeissään, kuinka suurta kunniaa ruhtinaspari osoitti hänen herralleen, ja nähtyään monet kursailut ja pyynnöt, joita herttua ja Don Quijote esittivät, ennenkuin tämä istuutui pöydän päähän, hän sanoi:
— Jos armollinen herrasväki sallii, niin kerron kotikylässäni sattuneen tapauksen, joka johtui pöytäpaikoista.
Sanchon niin sanottua Don Quijote alkoi heti pelätä ja vapista, sillä hän uskoi aivan varmaan, että Sancho taas jaarittelisi jotakin typerää. Sancho katseli häntä, arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi:
— Älkää huoliko pelätä, armollinen herra, en minä käyttäydy sopimattomasti enkä sano mitään, mikä ei ole ihan paikallaan; en minä ole unohtanut, kuinka teidän armonne äsken minua neuvoi puhumaan tai olemaan puhumatta vähän tai paljon, hyvin tai huonosti.
— En minä muista mitään sellaista, Sancho; — vastasi Don Quijote — sano mitä mielit, mutta sano pian.
— Mitä minä tässä aion kertoa, — sanoi Sancho — on ihan totista totta, niin ettei herrani Don Quijote, joka on läsnä, varmaankaan voi sanoa, että valehtelen.