— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi;
Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.
— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.
Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa ritarikuntaa.
Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin. Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:
— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein häntä sanoilla ylistäen.
Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.
— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat kaunopuhujat.
— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin naisten täytyy häntä kadehtia.
— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä, lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin, että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö, kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta sayagolainen talonpoikaistyttö.
— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa tuottaneen siveyden?