— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat? Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman kappaletta, joka sen luo.

— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä ja täydellisyydellä.

– Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. – Jumala tietää, onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen. Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas, mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias, kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin alhaissukuista kauneutta.

— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille, esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin tietää.

– Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi; kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia, jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.

— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen. En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan. Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle, kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean jalosukuisuutta.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, teidän korkeutenne tietäköön, että kaikki tai ainakin useimmat seikat, mitä minulle sattuu, tapahtuvat aivan toisin kuin muitten vaeltavien ritareitten seikat yleensä, joko niin, että niitä saa aikaan kohtalon tutkimaton tahto, tai niin, että niihin antaa aihetta jonkun kateellisen noidan ilkeys. Huomattakoon vielä se yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tai useimmat suurimaineiset vaeltavat ritarit omistavat sellaisen onnenlahjan, että toista heistä ei voida noitua, toisilla taas on niin luja pinta, ettei heitä voida haavoittaa, kuten oli kuuluisan Rolandin, Ranskan kahdentoista päärin joukkoon kuuluvan ritarin laita, josta kerrotaan, ettei häntä voinut haavoittaa muuhun kohtaan kuin vasempaan jalkapohjaan ja siihenkin vain paksun parsinneulan kärjellä eikä minkäänlaisella muulla aseella, joten siis Bernardo del Carpio, käydessään häntä surmaamaan Roncesvalissa ja huomattuaan, ettei voinut ottaa häntä hengiltä teräksellä, nosti hänet käsivarsillaan maasta ja tukehdutti hänet, muistaen, kuinka Herakles oli surmannut Antaion, tuon julman jättiläisen, jota väitettiin Maan pojaksi. Siitä, mitä nyt olen sanonut, haluan tehdä sen johtopäätöksen, että minulla saattaisi olla jokin sellainen lahja, tosin ei haavoittumattomuus, sillä kokemus on minulle monet kerrat osoittanut, että ihoni on herkkä eikä suinkaan haavoittumaton, ei myöskään noitumattomuus, sillä minä olen jo kerran joutunut häkkiin, johon minua ei olisi voinut sulkea koko maailmankaan voima, jollei se olisi tapahtunut noituudesta. Koska kuitenkin pääsin siitä vapaaksi, tahdon otaksua, ettei minulle enää tulevaisuudessa satu sellaista vahinkoa; mutta nämä noidat, havaitessaan, etteivät voi käyttää minua vastaan pahoja juoniansa, kostavat niille, jotka ovat minulle rakkaimmat, ja yrittävät surmata minut pitelemällä pahoin Dulcinean elämää, joka yksin ylläpitää minua. Senvuoksi uskonkin, että noidat, aseenkantajani viedessä minulta terveisiä, muuttivat valtiattareni hänen silmissään vaivaiseksi maalaistytöksi, joka askarteli niin halvassa työssä kuin on vehnäin välppääminen; mutta olen jo aikaisemmin sanonut, ettei tuo vehnä voinut olla tattaria enempää kuin vehnääkään, vaan itämaitten helmiä, ja todistaakseni, että niin oli laita, tahdon mainita teidän korkeuksillenne, että minä vähän aikaa sitten, kulkiessani Toboson kautta, en voinut mitenkään löytää Dulcinean palatsia ja että hän seuraavana päivänä, kun aseenkantajani Sancho näki hänet hänen oikeassa hahmossaan, joka on ihanin, mitä maan päältä löytyy, näytti minusta kömpelöltä ja rumalta maalaistytöltä ja vielä pahasuiselta, vaikka hän muuten käyttäytyy mitä hienoimmin. Koska siis en ole noiduttu enkä voi noidutuksi joutua, niin kaiken terveen järjen mukaan on hän noiduttu, vahingoitettu ja muutettu, uuteen hahmoon saatettu ja rumennettu. Viholliseni ovat kostaneet minulle tärvelemällä hänet, ja minä tulen hänen tähtensä viettämään elämäni päivät lakkaamatta itkien, kunnes saan nähdä hänet entisessä olossaan. Olen maininnut tämän kaiken, jotta kukaan ei välittäisi siitä, mitä Sancho on kertonut Dulcinean seulonnasta tai välppäämisestä, sillä jos he ovat muuttaneet hänet toiseen hahmoon minun silmissäni, niin eihän ihmekään, jos ovat antaneet hänelle toisen hahmon aseenkantajani silmissä. Dulcinea on ylhäinen ja jalosukuinen nainen, ja Toboson aatelisissa suvuissa,[72] jotka ovat lukuisat, vanhat ja erittäin arvokkaat, on verrattomalla Dulcinealla hyvä osansa, ja hän tulee tekemään syntymäpaikkansa suurimaineiseksi ja kuuluisaksi tuleviin aikoihin, niinkuin Troian on tehnyt kuuluisaksi Helene ja Espanjan La Cava, mutta vielä suuremmalla oikeudella ja suuremmaksi kunniaksi. Toiselta puolen haluan huomauttaa teidän armoillenne, että Sancho Panza on kaikkein hauskimpia kaikista niistä aseenkantajista, jotka ovat milloinkaan palvelleet vaeltavaa ritaria. Hän esittää toisinaan yksinkertaisuudessaan niin teräväjärkisiä huomautuksia, että on kerrassaan huvittavaa harkita, onko hän yksinkertainen vai teräväjärkinen, hän lausuu ilkeyksiä, joiden vuoksi voisi häntä pitää ilmeisenä lurjuksena, ja tyhmyyksiä, jotka selvästi osoittavat, että hän on hölmö, hän epäilee kaikkea ja uskoo mitä hyvänsä; kun luulen hänen parhaillaan olevan syöksymässä typeryytensä kuiluun, hän samassa lausuu jotakin niin älykästä, että se kohottaa hänet pilviin saakka. Minä en sanalla sanoen tahtoisi vaihtaa häntä mihinkään toiseen aseenkantajaan, vaikka minulle annettaisiin kaupunki väliä, ja senvuoksi olen hiukan kahden vaiheilla, onko hyvin harkittua, jos lähetän hänet siihen käskynhaltianvirkaan, jonka teidän korkeutenne on suvainnut hänelle lahjoittaa. Tosin olen hänessä huomannut eräänlaista taipumusta hallintotoimeen, ja jos hänen ymmärryksensä liikakasvua hieman leikkaisi pois, niin hän varmaan hoitaisi minkä hallinnollisen viran tahansa yhtä hyvin kuin kuningas hoitaa raha-asiansa. Tällaiseen otaksumaan on sitä suurempi syy, kun runsaan kokemuksen nojalla jo tiedämme, ettei vaadita mitään suurta kykyä eikä hyvää opillista sivistystä sellaisten maaherranvirkojen hoitajilta, sillä maassamme on suunnilleen satakunta, jotka tuskin osaavat lukea, mutta siitä huolimatta hallitsevat kuin haukat. Tässä on tärkeintä, että miehillä on hyvä tahto, että he haluavat menetellä aina oikein, sillä heiltä ei tule milloinkaan puuttumaan henkilöitä, jotka heitä neuvovat ja opastavat heidän tehtävissään, kuten on laita sellaisten maaherrain, jotka ovat ritareita eivätkä ole saaneet kirjallista sivistystä ja jakavat oikeutta käyttäen apunaan asessoria. Minä neuvoisin häntä olemaan ottamatta mitään vieraan omaa, mutta pitämään samalla kiinni omista oikeuksistaan, ja minulla on sydämelläni vielä muita pikkuseikkoja, jotka tulevat aikanaan ilmi Sanchon hyväksi ja hänen hallittavakseen jätetyn saaren hyödyksi.

Herttua, herttuatar ja Don Quijote olivat keskustelussaan ehtineet niin pitkälle, kun kuulivat palatsin huoneista kovaa huutoa ja melua, ja sitten syöksyi yhtäkkiä saliin Sancho aivan säikähtyneenä, leuan alla pesuriepu, ja hänen jäljessään joukko kyökkipoikia tai oikeammin kyökkiveijareita ja muuta semmoista väkeä. Eräs heistä kantoi pesuvatia, jonka vesi, harmaasta ja likaisesta väristään päättäen, oli huuhteluvettä, vadinkantaja seurasi ja ahdisti Sanchoa yrittäen kaikin mokomin pistää ja sovittaa vatia Sanchon parran alle, ja eräs toinen veijari näytti pyrkivän partaa pesemään.

— Mitä tämä merkitsee, pojat? — kysyi herttuatar.