— Onko kirjassa muuta korjattavaa, herra kandidaatti? — kysyi Don
Quijote.
— Luultavasti on, — vastasi hän — mutta ne seikat eivät varmaankaan ole niin tärkeitä kuin mainitsemani.
— Lupaako kirjailija ehkä toisen osan? — kysyi Don Quijote.
— Lupaa kyllä, — vastasi Simson — mutta hän sanoo, ettei ole vielä sitä löytänyt eikä tiedä kenellä se on joten emme voi varmaan sanoa, ilmestyykö se vai ei, ja niin hyvin tästä syystä kuin myös siksi, että muutamat sanovat: »Toiset osat eivät ole koskaan kelvollisia», ja toiset: »Don Quijoten jutuista on jo kirjoitettu riittämään asti», otaksutaan, ettei toista osaa tulekaan, vaikka toiset, jotka ovat luonnonlaadultaan pikemmin iloisen Jupiterin kuin synkän Saturnuksen sukua, sanovat: »Antakaa lisää niitä Quijoten juttuja; antakaa Don Quijoten käydä päälle ja Sancho Panzan pakista, kävi muuten miten kävi, sillä meitä se aina huvittaa.»
— Entä mitä kirjoittaja aikoo tehdä?
— Heti löydettyään historian, — vastasi Simson — jota hän etsii erinomaisen uutterasti, hän aikoo paikalla sen julkaista, ja häntä yllyttää siihen julkaisemisesta koituva hyöty enemmän kuin mikään ylistys.
Siihen virkkoi Sancho:
— Tekijä siis pitää silmällä vain rahaa ja hyötyä? Sittenpä olisi ihme, jos hänen yrityksensä onnistuisi, sillä hän ei varmaan tee muuta kuin hutiloi ja hutiloi kuin räätäli pääsiäisaattona, ja teokset, joita tehdään hätiköiden, eivät ole koskaan niin moitteettomia kuin niiden pitäisi olla. Varokoon se herra mauri tai mikä lieneekään, mitä tekee; minä ja minun herrani annamme hänelle kahmalot niin täyteen kaikenmoisia seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, että hän voi sepittää sata uutta osaa eikä vain yhden. Se kelpo mies varmaan luulee, että me oljentelemme täällä laiskoina, mutta pidelköön hän vain kaviota, kun meitä kengitetään, niin kyllä näkee, mitä jalkaa me onnumme. Mutta minä sanon vain tämän: jos herrani noudattaisi minun neuvoani, niin me olisimme kulkeneet jo kauan aikaa tuolla vainioilla torjuen vääryyksiä ja kostaen solvauksia, niinkuin hyvin vaeltavien ritareiden tapa on.
Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun kuului Rocinanten hirnunta. Don Quijote piti sitä erinomaisen onnellisena enteenä ja päätti lähteä kolmen tai neljän päivän kuluttua uudelle retkelle. Hän ilmaisi aikomuksensa kandidaatille ja kysyi häneltä neuvoa, mihin seutuun hänen pitäisi aluksi matkustaa. Kandidaatti vastasi, että hänen mielestään oli paras lähteä Aragonian kuningaskuntaan ja Zaragozan kaupunkiin, missä muutaman päivän kuluttua oli määrä pitää erittäin juhlalliset turnajaiset pyhän Yrjön päivän kunniaksi ja missä hän voisi saavuttaa mainetta voittamalla kaikki aragonialaiset ritarit, mikä merkitsisi samaa kuin maailman kaikkien ritarien voittaminen. Hän ylisti Don Quijoten päätöstä erittäin kunnialliseksi ja miehuulliseksi, mutta kehoitti häntä olemaan enemmän varuillaan käydessään vaaroihin, koska hänen elämänsä ei kuulunut hänelle itselleen, vaan kaikille niille, jotka tarvitsivat hänen apuansa ja suojaansa onnettomuuksissa.
— Se juuri minua suututtaa, herra Simson; — virkkoi nyt Sancho — herrani näet hyökkää sataa asestettua miestä vastaan, niinkuin ahnas poikanulikka hyökkää sieppaamaan käsiinsä puoli tusinaa melooneja. Tuhat tulimmaista, herra kandidaatti! Tulee osata aikanaan hyökätä ja aikanaan peräytyä, eikä sovi aina huutaa: »Santiago, ja eteenpäin, Espanja!» Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut sanottavan ja luulen herrani itsensä sanoneen, jollen väärin muista, että urhoollisuus on kahden äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden keskivälillä. Ja jos kerran on niin laita, en tahdo nähdä hänen pakenevan aiheettomasti, mutta en myöskään hyökkäävän kimppuun, kun vihollisen ylivoima tekee yrityksen mahdottomaksi. Mutta ennen kaikkea tahdon sanoa herralleni, että hän saa minut mukaansa, jos aikoo minut mukaansa ottaa, ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse pitää huolen kaikista taisteluista ja ettei minun velvollisuutenani ole muuta kuin pitää hänestä huolta, mitä hänen ruumiinsa puhtauteen ja ravitsemiseen tulee; siinä suhteessa minä näet teen, mitä ihminen voi tehdä. Mutta se, joka luulee minun tarttuvan miekkaan, vaikkapa vain kehnoja moukkia vastaan, joilla on varuksinaan kirveet ja rautalakit, luulee mahdottomia. Minä, herra Simson, en aio voittaa mainetta urhoollisena soturina, vaan parhaimpana ja uskollisimpana aseenkantajana, joka on milloinkaan palvellut vaeltavaa ritaria, ja jos herrani Don Quijote haluaa lukuisien ja hyvien palveluksieni korvaukseksi lahjoittaa minulle jonkin saaren niistä monista, joita hänen armonsa sanoo löytyvän ulkoa maailmalta, niin minä pidän sitä suurena armonosoituksena, mutta jollei hän minulle sitä anna, niin maailmassahan tässä ollaan, eikä ihmisen pidä eläessään luottaa kehenkään muuhun kuin Jumalaan, sitä enemmän, kun leipä varmaan maistuu minusta yhtä hyvältä ja kukaties paremmalta, vaikka en pääse käskynhaltiaksi, kuin jos siinä virassa olisin. Ja kukapa tietää, eikö itse piru pistä minulle jalkakamppia tuossa hallitushommassa, niin että kompastun ja kaadun ja tärvelen poskihampaani? Sanchoksi minä olen syntynyt ja Sanchona aion kuolla; mutta jos kaikesta tästä huolimatta taivas kaikessa hiljaisuudessa, ilman suurta vaivaa ja vaaraa toimittaa minulle jonkin saaren tai jotakin muuta semmoista, en sentään ole niin tyhmä, että sen hylkään, sillä sanoohan sananlasku: »Jos lehmä sulle tarjotaan, käy viipymättä ottamaan», ja lisäksi: »Jos onni sattuu potkimaan, niin hyvänäsi pidä vaan».