Ehdittyään tähän viidenteen lukuun tämän historian kääntäjä sanoo pitävänsä sitä apokryyfisenä, koska Sancho Panza siinä puhuu semmoiseen tyyliin, jota hänen vähäinen ymmärryksensä ei tee todennäköiseksi, ja lausuu niin hienoja huomioita, ettei mitenkään voi katsoa hänen sellaiseen kyenneen. Tahtoen täyttää velvollisuutensa hän ei kumminkaan mielinyt jättää sitä kääntämättä, vaan jatkoi seuraavalla tavalla.
Sancho palasi kotiin niin tyytyväisenä ja hilpeänä, että hänen vaimonsa jo pyssynkantaman päähän huomasi hänen hyvätuulisuutensa ja katsoi olevan syytä kysyä:
— Mitä kuuluu, Sancho kulta, kun tulet noin iloisena?
Siihen vastasi Sancho:
— Eukkoseni, jos Jumala niin sallisi, olisin mielelläni vähemmän iloisen näköinen kuin olen.
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, ukko kulta, — virkkoi Teresa — enkä tiedä, mitä tarkoitat, kun sanot, että olisit vähemmän iloinen, jos Jumala niin sallisi; vaikka näet olen tuhma, en kumminkaan tunne ketään, joka iloitsisi siitä, ettei ole iloinen.
— Näetkös, Teresa, — vastasi Sancho — minä olen iloinen siitä, että olen päättänyt palata isäntäni Don Quijoten palvelukseen, joka aikoo nyt lähteä kolmannen kerran etsimään seikkailuja, ja minä lähden jälleen hänen kanssaan, sillä sitä vaatii varattomuuteni ja se minua ilahduttava toivo, että kukaties löydän jälleen sata dukaattia samoinkuin ne, jotka on jo kulutettu; mutta toiselta puolen minua surettaa, että täytyy erota sinusta ja lapsista. Jos Jumala suvaitsisi antaa minulle ravinnon täällä kotona, minun tarvitsematta kastella jalkojani ja kulkea maita mantereita, mikä ei hänelle olisi vaikeata, koska hänen tarvitsee vain sitä tahtoa, niin selvää on, että iloni olisi kestävämpi ja arvokkaampi, sillä nyt siihen sekoittuu suru siitä, että täytyy sinut jättää. Sentähden sanoinkin, että iloitsisin, jos Jumala niin sallisi, etten olisi näin iloinen.
— Kuule, Sancho, — vastasi Teresa — ruvettuasi vaeltavan ritarin jäseneksi sinä puhut niin monimutkaisesti, ettei kukaan ihminen voi sinua ymmärtää.
— Riittää, kun Jumala minua ymmärtää, eukkoseni, — vastasi Sancho. — Hän ymmärtää kaikki, ja sillä hyvä. Ja huomaa nyt, ystäväni, että sinun tulee lähimpinä kolmena päivänä hoitaa hyvin harmoa, niin että se kykenee asepalvelukseen. Anna sille kaksinkertaiset appeet, pane kuntoon satula ja muut valjaat; me näet emme lähde häihin, vaan maailmaa kiertämään, me joudumme ottelemaan jättiläisten, louhikäärmeitten ja hirviöitten kanssa, kuulemaan sihinää, mylvintää, kiljuntaa ja ulvontaa, ja tämäkin olisi pelkkää leikkiä, jollemme joutuisi tekemisiin yanguesien ja noiduttujen maurien kanssa.
— Minä uskon hyvin, ukkoseni, — virkkoi Teresa — etteivät vaeltavat aseenkantajat syö leipäänsä ilmaiseksi, ja senvuoksi minä rukoilen rukoilemasta päästyäkin hyvää Jumalaa pelastamaan sinut semmoisesta onnettomuudesta.