— Ole vaiti, Sancho — vastasi Don Quijote, eikä kovin heikolla äänellä. — Ole vaiti, sanon minä, äläkä solvaa tuota noiduttua neitoa, sillä minä yksin olen vikapää hänen onnettomuuteensa ja kovaan kohtaloonsa; hänen onnettomuutensa johtuu siitä, että ilkeät noidat minua kadehtivat.
— Samaa minä sanon; — vastasi Sancho — sillä voiko kenenkään ihmisen sydän olla vuodattamatta katkeria kyyneliä, jos on nähnyt hänet ennen ja näkee hänet nyt?
— Se sinun kelpaa sanoa, Sancho, — virkkoi Don Quijote — koska olet nähnyt hänet hänen ihanuutensa täydessä loistossa; noituus näet ei kyennyt himmentämään katsettasi eikä salaamaan sinulta hänen kauneuttaan, vaan sen myrkyllinen voima kohdistui yksin minuun ja minun silmiini. Kaikesta huolimatta minä huomasin erään seikan, Sancho, nimittäin sen, että kuvailit minulle huonosti hänen kauneuttaan. Ellen väärin muista, sanoit, että hänen silmänsä olivat kuin helmet; mutta helmillä näyttävät pikemmin merilahnain kuin ylhäisten naisten silmät, ja Dulcinean silmien täytyy luullakseni olla kuin viheriät smaragdit, mantelinmuotoiset, ja niiden yläpuolella täytyy olla kulmakarvojen sijassa kaksi sateenkaarta. Älä huoli puhua helmistä, kun puhut hänen silmistään, vaan säästä se ylistys hänen hampailleen; sinä taisitkin erehtyä, Sancho, ja sekoittaa silmät ja hampaat.
— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minua hämmensi hänen kauneutensa niinkuin teidän armoanne hänen rumuutensa. Mutta jättäkäämme tämä kaikki Herran haltuun; hän tietää kaikki, mitä tässä murheen laaksossa tapahtuu, tässä matoisessa maailmassa, missä elämme ja missä tuskin on mitään, johon ei sekaantuisi pahuutta, petosta ja konnuutta. Eräs seikka minua rasittaa, armollinen herra, enemmän kuin mikään muu, nimittäin ajatus, mitä keinoa teidän armonne voi pitää, jos voitatte jonkun jättiläisen tai toisen ritarin ja käskette hänen lähteä neiti Dulcinean ihanien kasvojen eteen; mistä hänet löytää silloin tuo jättiläisparka tai tuo voitettu vaivainen ja surkea ritari? Olen jo näkevinäni, kuinka he harhailevat Tobosossa kuin hassut etsien neiti Dulcineaa eivätkä tunne häntä paremmin kuin isä-vainajaani, vaikka kohtaisivat hänet keskellä raittia.
— On mahdollista, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettei noituus sentään kykene estämään voitettuja ja valtiattareni luo lähetettyjä jättiläisiä ja ritareita tuntemasta Dulcineaa; voimmehan koettaa, näkevätkö he hänet vai ei, lähettämällä hänen luokseen pari ensimmäistä voitettua ja antamalla määräyksen, että heidän tulee palata minulle kertomaan, mitä ovat siinä suhteessa joutuneet kokemaan.
— Minun mielestäni, armollinen herra, — virkkoi Sancho — teidän ajatuksenne tuntuu hyvältä. Sitä juonta käyttäen me tulemme tietämään, mitä haluamme saada selville, ja jos on laita niin, että neiti Dulcinea piilee ainoastaan teidän armonne katseelta, niin onnettomuus koskee pikemmin teidän armoanne kuin häntä, jos neiti Dulcinea vain saa pysyä terveenä ja iloisena, voimme olla aivan tyytyväisiä ja siirtyä päivästä toiseen niin hyvin kuin taidamme, etsien seikkailujamme ja antaen ajan tehdä tehtäväänsä; se näet kykenee parhaiten lääkitsemään sekä tämän taudin että muita paljon vaikeampia.
Don Quijote aikoi vastata Sancho Panzalle, mutta samassa ajoivat mutkan takaa esiin rattaat täynnä mitä erilaisimpia ja eriskummaisimpia henkilöitä ja hahmoja. Ajomiehen virkaa hoitava muulien ohjaaja oli ruma paholainen. Rattaat olivat aivan avoimet, niissä ei ollut mitään reunaverhoja eikä katosta, niin että päivä pääsi paistamaan suoraan sisään. Ensimmäinen hahmo, jonka Don Quijote sai näkyviinsä, oli itse Kuolema, jolla sentään oli ihmisen kasvot; sen vieressä oli enkeli suurine, maalattuine siipineen; toisella puolella oli keisari, jolla oli päässään kultaiselta näyttävä kruunu; Kuoleman jalkojen edessä istui se jumala, jota nimitetään Cupidoksi, ilman silmien sidettä, mutta jousellaan, viinellään ja nuolillaan varustettuna; lisäksi oli siellä ritari, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, vain vailla ryntäyslakkia tai kypäriä, jonka sijassa hänellä oli tavallinen hattu, täynnä erivärisiä sulkia; sitäpaitsi kuului seurueeseen muitakin eri tavoin puettuja ja erinäköisiä henkilöitä. Nähdessään tuon kaiken niin äkkiarvaamatta Don Quijote hiukan säpsähti, ja Sanchon sydämen valtasi pelko; mutta Don Quijote ilahtui aivan kohta, sillä hän otaksui, että tässä tarjoutui hänelle jokin uusi ja vaarallinen seikkailu, ja niin ajatellen ja päättäen uhmata vaaraa, olipa se millainen tahansa, hän asettui rattaitten eteen ja lausui raikuvalla ja uhkaavalla äänellä:
— Ajomies, kuski tai perkele, mikä lienetkin, sano minulle viipymättä, kuka olet, minne menet ja mitä väkeä sinulla on siinä vaunurähjässäsi, joka muistuttaa pikemmin Kharonin venhettä kuin tavallisia ajoneuvoja.
Tuon kuultuaan perkele pysähdytti ajopelinsä ja vastasi leppoisasti:
— Armollinen herra, me olemme Angulo Pahan[30] seurueeseen kuuluvia näyttelijöitä; olemme esittäneet eräässä kylässä tuolla kummun takana tänä aamuna, kahdeksantena päivänä Kristuksen ruumiin juhlan jälkeen, hengellisen näytelmän nimeltä Kuoleman valtiopäivät, ja meidän pitää esittää se jälleen tänään iltapäivällä tuossa kylässä, joka näkyy tänne, ja koska toinen kylä on niin lähellä, tahdoimme säästyä riisuutumisen ja uuden pukeutumisen vaivoilta ja lähdimme matkaan niissä pukimissa, joissa näytelmää esitämme. Tämä nuorimies esittää Kuoleman osaa, tuo toinen on enkeli, tuo nainen, joka on naimisissa johtajan kanssa, on Kuningatar, tuo mies tuolla on Sotilas, tuo on Keisari, ja minä olen Paholainen ja eräs näytelmän päähenkilönä; esitän näet tässä seurueessa aina ensimmäisiä rooleja. Jos teidän armonne haluaa tietää vielä jotakin meistä, niin kysykää vain minulta; minä kyllä vastaan teille aivan täsmällisesti, sillä minä, joka olen piru, tiedän kaikki.