— Niin totta kuin olen vaeltava ritari — vastasi Don Quijote — otaksuin heti nämä vaunut nähtyäni, että minulle tarjoutui jokin melkoinen seikkailu, mutta nyt minä sanon, että ilmestyksiä täytyy käsin koskettaa, jos tahtoo huomata erehtyneensä. Menkää Jumalan nimeen, hyvät ihmiset, viettäkää juhlanne ja ajatelkaa, voitteko jättää minun tehtäväkseni jotakin, mistä teille voisi olla hyötyä. Minä teen sen varsin mielelläni ja aivan auliisti, sillä minä pidin naamiohuveista jo pienenä poikasena, ja nuoruudessa kaiveli mieltäni kaipaus, kun satuin näkemään kuljeksivia näyttelijöitä.
Heidän näin keskustellessaan sattui tulemaan eräs seurueeseen kuuluva mies, joka oli narrinpuvussa, yllään paljon tiukuja ja kepin päähän kiinnitettynä kolme täyteen puhallettua häränrakkoa. Lähestyessään Don Quijotea tämä naurettava hahmo alkoi heiluttaa keppiä, takoa tannerta rakoilla, hypähdellä ilmaan ja kilistellä tiukujaan, ja tuo ilkeä näky säikähdytti Rocinantea niin, ettei Don Quijote voinut sitä hillitä, vaan se pillastui ja alkoi kiitää pitkin kenttää nopeammin kuin olisi luullut sen kuivan luurangon kykenevän liikkumaan. Havaitessaan herransa olevan vaarassa viskautua tantereeseen Sancho hyppäsi harmonsa selkään ja riensi hänen avukseen niin nopeasti kuin voi; mutta hänen ehdittyään luo ritari makasi jo maassa ja hänen vieressään Rocinante, joka oli kaatunut herransa kanssa; sehän se oli yleensäkin Rocinanten riehaantumisen ja hänen uhkayritystensä loppu ja päätös.
Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt jättää juhtansa rientääkseen auttamaan Don Quijotea, kun häränrakkoja heiluttava piru hyppäsi harmon selkään ja löi sitä rakoilla korville, niin että aasi tuosta säikähtäen ja peläten pauketta enemmän kuin iskujen aikaansaamaa kipua lähti kiitämään pitkin lakeutta kohti kylää, mihin näyttelijäseurue oli menossa juhlaesitystään järjestämään. Sancho näki harmonsa nelistävän ja näki maassa makaavan isäntänsä eikä tietänyt, kumpaan hätään hänen piti ensin kiiruhtaa, mutta hyvänä aseenkantajana ja uskollisena palvelijana hän sittenkin armahti ennemmin herraansa kuin juhtaansa, vaikka tunsikin sydäntäviiltävää kipua ja kuolemantuskaa joka kerta, kun näki rakkojen heilahtavan ilmassa ja sitten iskevän hänen harmoaan lautasille; Sancho näet olisi mieluummin antanut iskujen kohdata omia silmiään kuin pienintäkään karvaa aasinsa hännässä. Tämän hämmingin ja huolen alaisena hän saapui Don Quijoten luo, joka oli pahemmin runneltu kuin hänelle oli mieluista, auttoi hänet Rocinanten selkään ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, piru vei minun harmoni.
— Mikä piru? — kysyi Don Quijote.
— Se, jolla on ne häränrakot — vastasi Sancho.
— Kyllä minä haen sen takaisin, — virkkoi Don Quijote — vaikka hän piiloutuisi sen kanssa helvetin syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin. Seuraa minua, Sancho; nuo vaunut liikkuvat hitaasti, ja minä annan sinulle menettämäsi harmon korvaukseksi niitä vetävät muulit.
— Ei teidän tarvitse nähdä semmoista vaivaa, armollinen herra, — vastasi Sancho — teidän armonne voi hillitä vihansa, sillä minusta näyttää, että piru on jo päästänyt harmon irti, ja se kyllä palaa isäntänsä luo.
Niin kävikin; piru näet oli ajanut kumoon harmolla, tahtoen matkia Don Quijotea ja Rocinantea. Hän kulki nyt jalkaisin kohti kylää, ja aasi palasi isäntänsä luo.
— On kumminkin täysi syy — sanoi Don Quijote kostaa tuon pirun sopimaton käytös jollekin vaunuissa olevalle, vaikkapa itse Keisarille.