Kahdestoista luku.
Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.
Kun oli ehtinyt kulua se päivä, jona olivat kohdanneet Kuoleman, Don Quijote ja hänen aseenkantajansa viettivät yönsä muutamien korkeitten ja varjoisien puitten alla Don Quijoten nautittua Sanchon kehoituksesta muonavaroja, joita aasi kuljetti. Aterian aikana Sancho sanoi herralleen:
— Kuinka typerästi olisinkaan tehnyt, armollinen herra, jos olisin valinnut juomarahoikseni saaliin ensimmäisestä seikkailusta, jonka teidän armonne saattaa päätökseen, enkä olisi ottanut teidän kolmen tammanne varsoja! Parempi on totisesti pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
— Jos vain olisit antanut minun hyökätä, niinkuin mieleni teki, olisi saaliiksesi jäänyt ainakin Keisarinnan kultainen kruunu ja Cupidon maalatut siivet; minä näet olisin ne temmannut, vaikka kuinka olisivat vastaan pyristelleet, ja olisin antanut ne sinulle.
— Näyttelevien hallitsijoitten valtikat ja kruunut — vastasi Sancho Panza — eivät ole milloinkaan olleet puhdasta kultaa, vaan katinkultaa tai läkkipeltiä.
– Se on totta; — virkkoi Don Quijote — eihän olisikaan järkevää, jos näyttelijäin korut olisivat oikeita, vaan niiden tulee olla valhekoruja ja vain näennäisiä, kuten näytelmä itsekin. Minä toivon, Sancho, että alat näytelmistä pitää ja suosia niitä ja niinmuodoin myös niitten esittäjiä ja sepittäjiä, sillä he kaikki tekevät yhteiskunnalle suurta hyötyä pitämällä alinomaa edessämme kuvastinta, jossa ihmiselämän vaiheet nähdään luonnon mukaan kuvattuina, eikä ole olemassa minkäänlaista vertauskuvallista esitystä, joka osoittaisi meille, mitä olemme ja mitä meidän tulee olla, havainnollisemmin kuin näytelmä ja näyttelijät. Ellet sitä usko, niin sano minulle: etkö ole nähnyt esitettävän mitään näytelmää, jossa esiintyy kuninkaita, keisareita ja paaveja, ritareita, ylhäisiä naisia ja muita erilaisia henkilöitä? Joku heistä esittää tappelupukaria, toinen petturia, tämä kauppiasta, tuo sotilasta, toinen yksinkertaista viisasta, toinen rakastunutta narria, ja näytöksen päätyttyä ja näyttelijöiden riisuttua pukunsa ovat kaikki esittäjät toistensa kaltaisia.
— Olenhan minä semmoisen nähnyt — vastasi Sancho. — Aivan samoin — virkkoi Don Quijote — on laita tämän maailman näyttämöllä, missä toiset ovat keisareita, toiset paaveja ja niissä, sanalla sanoen, esiintyvät kaikki henkilöt, joita näytelmässä yleensä voi esiintyä: mutta sitten, kun on päästy loppuun, toisin sanoen, kun elämä päättyy, riisuu kuolema heiltä kaikilta heidän erilaiset vaatteensa, ja he ovat haudassa toistensa kaltaiset.
— Mainio vertaus, — sanoi Sancho — vaikka ei aivan uusi, sillä minä olen kuullut sen monta kertaa ennen, samoinkuin vertauksen shakkipelistä, jossa jokaisella nappulalla on pelin kestäessä oma erikoinen tehtävänsä; pelin päätyttyä ne kaikki heitetään sekaisin samaan pussiin, niinkuin vainajat heitetään hautaan.
— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — muutut päivä päivältä yhä vähemmän yksinkertaiseksi ja yhä älykkäämmäksi.