— Niin kyllä, täytyyhän teidän armonne älystä jotakin tarttua minuunkin — vastasi Sancho. — Semmoinenkin maa, joka on luonnostaan hedelmätöntä ja kuivaa, voi ajan mittaan kantaa hyvää hedelmää, jos sitä lannoitetaan ja viljellään; minä tarkoitan, että seurustelu teidän armonne kanssa on ollut minun puutteellisen älyni hedelmättömän maaperän lannoitusta, ja se aika, jonka olen palvellut teitä ja ollut teidän seurassanne, on ollut sen viljelijä, ja niinmuodoin minä toivon kantavani hedelmää, joka on siunaukseksi, niin ettei se saata häpeään eikä pettymykseen niitä sivistyneen käytöksen uria, joita teidän armonne on raivannut minun hitaaseen ymmärrykseeni.
Don Quijote nauroi Sanchon mutkikkaille puheille, ja hänestä näytti olevan totta, mitä Sancho oli sanonut sivistymisestään, sillä hän puhui toisinaan niin taitavasti, että sitä täytyi ihmetellä, vaikka hän aina tai melkein aina tahtoessaan puhua oppineesti tai hienosti päätti puheensa syöksymällä yksinkertaisuutensa huipulta tietämättömyytensä syvään kuiluun; hienointa esitystapaa ja parasta muistia hän osoitti käyttäessään sananlaskuja, sopivatpa ne sitten käsiteltävään asiaan tai eivät, niinkuin tästä historiasta on jo varmaan nähty ja huomattu.
Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja Sanchon teki vihdoin mieli laskea alas silmiensä uutimet, kuten hän tapasi sanoa halutessaan nukkua. Hän siis riisui harmonsa valjaista ja päästi sen vapaasti liikkumaan mehevälle nurmelle. Rocinanten satulaa hän ei riisunut, sillä hänen herransa oli nimenomaan määrännyt, että heidän liikkuessaan ulkosalla poikkeamatta nukkumaan kurkihirren alle Rocinanten satulaa ei saanut milloinkaan riisua, koska vaeltavien ritareitten säätämä ja noudattama vanha pitämys oli sellainen, että sai ainoastaan irroittaa suitset ja ripustaa ne satulankaareen, mutta ei suinkaan riisua satulaa. Sancho siis menetteli siten päästäen hevosen samaan vapauteen kuin harmonsa. Tämän ja Rocinanten kesken vallitsi niin ainutlaatuinen ja horjumaton ystävyys, että erään polvesta polveen siirtyneen muistotiedon mukaan tämän todenperäisen historian kirjoittaja sepitti siitä asiasta kokonaisia lukuja, mutta ei niitä sitten ottanut teokseensa, koska tahtoi säilyttää sankarihistorian arvoa ja soveliaisuutta. Toisinaan hän kuitenkin jättää tämän päätöksensä huomioonottamatta ja kertoo, että molemmat eläimet, päästyään toistensa seuraan, alkoivat heti hieroa kupeitaan yhteen, että heidän siitä kyllikseen saatuaan ja siihen väsyttyään Rocinante laski kaulansa poikkipuolin harmon niskalle (niin että se ulottui toiselle puolelle kauemmaksi kuin kyynärän päähän) ja että molemmat sitten tuijottivat mietteliäinä maahan ja saattoivat seisoa niin kokonaista kolme päivää tai ainakin niin kauan kuin heitä ei häiritty eikä nälkä pakottanut heitä ravintoa etsimään. Niin, sanotaanpa vielä tekijän jättäneen jälkeensä kirjoitelman, jossa hän vertasi heidän ystävyyttään siihen, jonka yhdistämiä olivat Nisos ja Euryalos sekä Pylades ja Orestes, ja jos kerran niin on laita, voidaan helposti havaita ja yleisesti ihmetellä, kuinka luja tämä molempien rauhallisten eläinten ystävyys nähtävästi oli, häpeäksi ihmisille jotka osaavat niin huonosti pitää yllä keskinäistä ystävyyttä. Siitä syystä sanotaankin: »Ystävyys jo muuksi muuttui, leikin jätti, suotta suuttui», ja eräs laulaa: »Ystävä ystävälle piikin silmään jne.» Ja älköön kukaan ajatelko tekijän harhautuneen liian kauas aineestaan verratessaan näitten eläinten kesken vallinnutta ystävyyttä ihmisten ystävyyteen, sillä ihmiset ovat saaneet eläimiltä paljon hyviä ohjeita ja ovat oppineet heiltä monta tärkeätä seikkaa: haikaroilta peräruiskeen, koirilta oksentamisen ja kiitollisuuden, kurjilta valppauden, muurahaisilta viisaan huolenpidon tulevista tarpeista, norsuilta siveyden ja hevoselta uskollisuuden. Vihdoin Sancho paneutui nukkumaan korkkipuun alle, ja Don Quijote vaipui uneen valtavan tammen alla. Mutta jo vähän ajan kuluttua hänet herätti takaa kuuluva ääni, hän kavahti ylös, katseli ympärilleen, kuunteli, mistä ääni kuului, ja näki kaksi ratsastavaa miestä, joista toinen laskeutui alas satulasta sanoen toiselle:
— Astu alas, ystäväni, ja riisu hevosten suitset; minusta näyttää, että tässä on runsaasti ruohoa sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota lemmenaatokseni kaipaavat.
Niin sanottuaan hän samassa jo heittäytyi maahan pitkäkseen, ja hänen heittäytyessään makaamaan kalahtivat hänen varuksensa, mikä oli Don Quijotelle varma merkki, että hänen täytyi olla vaeltava ritari. Senvuoksi hän meni nukkuvan Sanchon luo, retuutti häntä käsivarresta, sai melkoista vaivaa nähden hänet hereille ja sanoi hiljaa:
— Sancho veikkoseni, nyt on tullut se seikkailu.
— Suokoon Jumala, että se päättyy hyvin — vastasi Sancho. — Mutta missä se on, armollinen herra, se armollinen rouva Seikkailu?
— Missäkö, Sancho? — virkkoi Don Quijote. — Käänny katsomaan, niin näet tuolla maassa makaavan vaeltavan ritarin, joka minun ymmärtääkseni ei ole kovin iloinen; minä näet näin hänen hyppäävän hevosen selästä ja paneutuvan pitkäkseen tehden kaikenlaisia murheellisia eleitä, ja hänen niin tehdessään hänen varuksensa kalisivat.
— Mutta mistä teidän armonne huomaa, että tämä on seikkailu? — kysyi
Sancho.
— En minä tahdo väittää, — vastasi Don Quijote — että tämä on jo nyt täysi seikkailu, vaan tarkoitan, että se on seikkailun alku; tällä tavalla näet seikkailut aina alkavat. Mutta ole nyt hiljaa; minusta tuntuu, että hän virittää luuttua tai sitraa, ja hän aikoo varmaan jotakin laulaa, koska rykii ja puhdistaa kurkkuaan.