— Niin tekee totisesti, — vastasi Sancho — ja hän on varmaan rakastunut ritari.
— Eihän vaeltavien ritarien joukossa muunlaisia olekaan — sanoi Don Quijote. — Mutta kuunnellaan nyt, ehkä saamme, jos hän todella laulaa, kiinni langan päästä ja siten selville hänen aivoituksensa, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Sancho aikoi vastata isännälleen, mutta hänet esti siitä Metsänritarin ääni, joka ei ollut kovin huono eikä kovin hyväkään, ja molemmat kuuntelivat ja kuulivat hänen laulavan näin:
SONETTI.
Päämäärä neuvo, valtiatar, mulle, mua olijaa oman tahtos mukaan vain — en silloin harhateille koskaan tulle, kun tunnen, tiedän käskyjesi lain.
Jos tahdot, etten kertoa saa sulle palosta lemmen tuskain peittäväin, soi sanas elossa jo haudatulle, mut Amor itse puhuu puolestain.
Mun rinnassani riehuu hurja sota, oon joskus kova lailla timantin, taas pehmeä kuin vaha saatan olla.
Saat sydämeni, käteesi se ota
ja piirrä siihen mitä tahdotkin:
näät piirtos vielä viime tuomiolla.
Metsänritarin laulu päättyi huokaukseen, joka tuntui tulevan hänen sydämensä pohjasta, ja vähän ajan kuluttua hän virkkoi murheellisella ja raukealla äänellä:
— Oi sinä maailman kaunein ja kiittämättömin nainen! Kuinka onkaan mahdollista, sinä kaikkein jalosukuisin Casildea Vandalialainen, että sallit tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin tuhoutua ja päättää päivänsä alinomaisilla harharetkillä ja ankaroissa ja vaikeissa vastuksissa? Eikö riitä, että olen pakottanut kaikki Navarran ja Leonin, kaikki Tartesson,[31] kaikki Kastilian ja vihdoin kaikki Manchan ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi maan päällä?