— Se ei ole totta, — virkkoi nyt Don Quijote — minä olen manchalainen, mutta en ole vielä milloinkaan tuota tunnustanut, en voi enkä saakaan tunnustaa mitään, mikä niin toukkaa valtiattareni kauneutta; huomaathan siis, Sancho, että tuo ritari puhuu mielettömiä. Mutta kuunnelkaamme, ehkä hän ilmaisee enemmänkin.
— Aivan varmaan; — virkkoi Sancho — hän näet näyttää aikovan valittaa kokonaisen kuukauden yhteen menoon.
Niin ei kumminkaan käynyt, sillä kuullessaan läheltä puhetta Metsänritari lopetti valituksensa, nousi seisomaan ja lausui sointuisalla ja ystävällisellä äänellä:
— Kuka siellä? Mitä väkeä? Kuulutteko iloisten vai murheellisten joukkoon?
— Murheellisten — vastasi Don Quijote.
— Tulkaa siis minun luokseni — vastasi Metsänritari — ja olkaa varmat siitä, että tulette itse murheen ja alakuloisuuden luo.
Kuultuaan tuon ystävällisen ja sievän vastauksen Don Quijote meni hänen luokseen, ja Sancho teki samoin.
Valittava ritari tarttui Don Quijoten käsivarteen sanoen:
— Istuutukaa tähän, herra ritari; minä näet arvaan, että olette ritari ja kuulutte vaeltavaan ritarikuntaan, jo siitä, että kohtaan teidät tässä paikassa, missä seurananne on yksinäisyys ja öinen viileys, vaeltavien ritareitten luonnollinen vuode ja tavanomainen tyyssija.
Siihen vastasi Don Quijote: