— Minä olen ritari ja kuulun mainitsemaanne ritarikuntaan, ja vaikka surut, onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat minun mielessäni kuin kotonaan, ei sieltä silti ole poiskarkoitettu toisten onnettomuuksiin kohdistuva myötätunto. Teidän laulustanne havaitsin, että tuskanne ovat lemmentuskia, minä tarkoitan, että ne johtuvat rakkaudestanne tuohon kauniiseen kiittämättömään, jonka valituksissanne mainitsitte.
Näin keskustellessaan he olivat jo istuutuneet maankamaralle hyvässä sovussa ja ystävyydessä, ollenkaan aavistamatta, että aikoisivat päivän koittaessa rikkoa toistensa pääkuoren.
— Oletteko tekin, herra ritari, — kysyi Metsänritari Don Quijotelta — ehkä rakastunut?
— Se on minun onnettomuuteni; — vastasi Don Quijote — vaikka oikeastaanhan pitäisi niin oivalliseen päämäärään tähdätyistä tunteista syntyviä kärsimyksiä katsoa pikemmin taivaan armoksi kuin onnettomuudeksi.
— Se on totta, — virkkoi Metsänritari — ja niin olisi laita, jolleivät järkeämme ja ymmärrystämme hämmentäisi ylenkatseen ilmaukset, jotka usein toistuessaan tuntuvat kostolta.
— Minun valtiattareni ei ole minua milloinkaan ylenkatsonut — vastasi
Don Quijote.
— Ei totisesti; — lausui Sancho, joka seisoi heidän vieressään — valtiattaremme näet on lauhkea kuin lammas ja pehmeämpi kuin sula voi.
— Onko tuo teidän aseenkantajanne? — kysyi Metsänritari.
— On kyllä — vastasi Don Quijote.
— Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt aseenkantajaa, — virkkoi Metsänritari — joka on rohjennut puhua, kun hänen herransa puhuu; katsokaahan vain tuota minun aseenkantajaani, joka on isänsä kokoinen, mutta ei ole tiettävästi milloinkaan avannut suutansa minun puhuessani.