— Niin totisesti, — sanoi Sancho — minä olen puhunut, ja minä saan puhua paremmankin kuin tuommoisen… Mutta jääköön sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.
Metsänritarin aseenkantaja tarttui Sanchon käsivarteen ja sanoi hänelle:
— Lähtekäämme me molemmat semmoiseen paikkaan, missä voimme aseenkantajien tavalla keskustella mitä haluamme ja jättäkäämme nuo hyvät herramme kiihdyttämään toisiaan lemmentarinoilla; päivä näet varmaan koittaa, ennenkuin he ovat ehtineet loppuun.
— Mennään vain, — sanoi Sancho — ja minä sanon teidän armollenne, kuka olen, jotta saatte nähdä, että minä kuulun niiden kahdentoista aseenkantajan joukkoon, jotka ovat maailman kielevimpiä.
Niin molemmat aseenkantajat poistuivat, ja heidän kesken sukeutui keskustelu, joka oli yhtä hupainen kuin heidän herrojensa keskustelu oli vakava.
Kolmastoista luku,
jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.
Ritarit ja aseenkantajat olivat nyt eronneet; viimeksimainitut kertoivat toisilleen elämänvaiheitaan, ensinmainitut lemmenseikkojaan; mutta historia kertoo ensiksi palvelijain keskustelun ja sitten isäntien puheet. Sanotaan siis, että aseenkantajien poistuttua vähän matkan päähän isännistään Metsänritarin aseenkantaja sanoi Sancholle:
— Meidän viettämämme ja elämämme elämä on vaivalloista, arvoisa herra. Me saamme tosiaan syödä leipämme otsamme hiessä, siten kokien erästä niistä kirouksista, jotka Jumala määräsi meidän ensimmäisille esivanhemmillemme.
— Sopii myös sanoa, — lisäsi Sancho — että me syömme sen ruumiimme vilussa, sillä kuka saakaan kärsiä enemmän hellettä ja enemmän pakkasta kuin vaeltavan ritarikunnan vaivaiset aseenkantajat? Ja asiat eivät olisi niinkään hullusti, jos saisimme edes riittävästi ravintoa, sillä suru vaivaa vähemmän, jos on suuhun pantavaa, mutta toisinaan voi sattua, että kuluu päivä ja parikin, jolloin emme saa suuhumme mitään muuta kuin tuulenviimaa.