— Kaiken tuon saattaisi sittenkin kestää ja sietää, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — jos voisi toivoa saavansa jotakin palkkaa; ellei näet vaeltava ritari, jonka palveluksessa aseenkantaja on, ole kovin kovaonninen, niin aseenkantaja saa ennemmin tai myöhemmin palkakseen ainakin jonkin sievän käskynhaltianviran jollakin saarella tai herttuakunnan, jota kelpaa näyttää.
— Minä — virkkoi Sancho — olen jo sanonut isännälleni, että tyydyn jonkin saaren käskynhaltian virkaan, ja hän on niin jalo ja antelias, että on luvannut minulle sen jo monet monituiset kerrat.
— Minä — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — tyydyn siihen, että saan palveluksistani korvaukseksi jonkin tuomioherrakunnan, ja minun isäntäni onkin määrännyt minulle semmoisen ja aivan verrattoman!
— Teidän armonne isännän — virkkoi Sancho — täytyy siis olla kirkollinen ritari, koska hän voi lahjoittaa uskollisille aseenkantajilleen semmoisia etuja; minun isäntäni sitävastoin on pelkkä maallikko, vaikka kyllä muistan, että älykkäät, joskin nähdäkseni ilkeämieliset henkilöt, kerran yllyttivät häntä rupeamaan arkkipiispaksi; mutta hän tahtoi ruveta vain keisariksi, ja minä pelkäsin silloin kovin, että hänen tekisi mieli ruveta kirkonmieheksi, sillä minä en kelpaa kirkollisten palkkapitäjien haltiaksi; minun näet täytyy sanoa teidän armollenne, että vaikka olen ihmisen näköinen, olen kumminkin liian raadollinen kuuluakseni kirkonmiesten joukkoon.
— Teidän armonne varmaan erehtyy; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — saarten käskynhaltiain virat näet eivät ole aina parasta lajia. Niitä on hyvinkin hankaloita, toiset ovat vähätuottoisia, toiset ikäviä ja, sanalla sanoen, kaikkein oivallisin ja parhaiten järjestetty tuo sekin mukanaan raskaan taakan huolia ja vaikeuksia, jotka saa kannettavikseen se vaivainen, jonka osaksi semmoinen virka on tullut. Olisi paljon parempi, jos me, jotka tätä kirottua palvelusta harjoitamme, lähtisimme takaisin kotiin ja askartelisimme siellä hauskemmissa toimissa, esimerkiksi metsästäen ja kalastaen; sillä eihän maailmassa ole niin köyhää aseenkantajaa, ettei hän omista hevosluuskaa, paria jahtikoiraa ja ongenvapaa, joilla voi kuluttaa aikaansa kotikylässään?
— Ei minulta mitään semmoista puutu — vastasi Sancho. — Totta kyllä, että minulla ei ole hevosta, mutta minulla on aasi, joka on kaksi vertaa arvokkaampi kuin isäntäni ratsu. Käyköön minun huonosti jo ihan ensi vuonna, jos vaihdan aasia, vaikka minulle annettaisiin neljä vakkaa jyviä kaupanpäällisiksi. Teidän armonne ehkä luulee, että puhun leikkiä kiittäessäni harmoani; juhtani näet on väriltään harmaa. Eikä minulta jahtikoiriakaan puuttuisi, sillä niitä on minun kylässäni liikaakin, ja sitäpaitsi on metsästys kaikkein hauskinta, kun se tapahtuu toisten kustannuksella.
— Toden totta, herra aseenkantaja, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minä olen lujasti päättänyt heittää hiiteen näiden ritarien hullutukset ja palata kotikylään kasvattamaan pieniä lapsiani, joita minulla on kolme, kaikki koreita kuin itämaitten helmet.
— Minulla on kaksi, — sanoi Sancho — joita voisi näyttää vaikka paaville, varsinkin tyttöä, josta minä, jos Jumala suo, kasvatan kreivittären, vaikka tytön äiti kuinka vastaan hangoittelisi.
— Kuinka vanha on armollinen neiti, jota kasvatetaan kreivittäreksi? — kysyi Metsänritarin aseenkantaja.
— Viidentoista, hiukan enemmän tai vähemmän – vastasi Sancho — mutta hän on pitkä kuin salko, raikas kuin huhtikuun aamu, ja voimaa hänellä on kuin työmiehellä.