— Jos hän on semmoinen, — vastasi toinen aseenkantaja — niin hän varmaan kelpaa kreivittäreksi tai vaikka nymfiksi viheriään metsään. Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka roteva sen veitikan täytyykään olla!
Siihen vastasi Sancho hiukan vihoissaan:
— Ei hän ole mikään portto enempää kuin hänen äitinsäkään, ja jos Jumala suo, niin kummastakaan ei sitä tule niin kauan kuin minä elän. Puhukaa siis säädyllisemmin; minusta näet tuntuu, etteivät nuo teidän sananne ole oikein sopivia henkilölle, joka on seurustellut vaeltavien ritareitten kanssa, niinkuin teidän armonne.
— Huonostipa teidän armonne, herra aseenkantaja, ymmärtää minun kiitokseni ja ylistyksen!! — sanoi toinen. — Ettekö tiedä, että väkijoukko tapaa huutaa, kun joku ritari iskee areenalla komeasti härkää peitsellään tai kun joku muuten suorittaa hyvin tehtävänsä: »Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka hyvin hän tekee tehtävänsä»? Se, mikä tuossa lauseessa näyttää solvaukselta, onkin erinomaista kiitosta, ja hylätkää te, hyvä herra, kaikki poikanne tai tyttärenne, jos he eivät tee töitä, jotka ansaitsevat semmoisia ylistystä.
— Sen minä teen, — vastasi Sancho ja sillä tavalla ja samasta syystä teidän armonne voisi nimittää lapsiani ja eukkoani miksi tahansa, sillä kaikki, mitä he tekevät ja sanovat, ansaitsee erinomaisesti semmoista kiitosta, ja voidakseni palata heitä näkemään pyydän Jumalaa vapahtamaan minut kaikesta perisynnistä, toisin sanoen pelastamaan minut tästä vaarallisesta aseenkantajan virasta, johon olen sortunut nyt jo toisen kerran; minua näet on siihen houkutellut sata dukaattia sisältävä kukkaro, jonka kerran löysin Sierra Morenan sydänmailta, ja nyt piru näyttää minulle milloin siellä, milloin täällä suurta kultarahoilla täytettyä kukkaroa, niin että minusta tuntuu kuin saisin sen tuossa paikassa käsiini, ottaisin sen haltuuni, veisin kotiin, antaisin rahoja lainaksi korkoa vastaan ja elelisin herroiksi; ja niin kauan kuin tuota ajattelen, tuntuvat minusta helpoilta ja siedettäviltä kaikki ne vaivat, joita minun täytyy kärsiä tuon mielipuolen isäntäni kanssa, joka, sen varmasti tiedän, on suurempi hullu kuin ritari.
— Juuri siitä syystä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — sanotaan, että ahneus pussin puhkaisee; mutta jos isännistä puhutaan, niin koko maailmassa ei ole suurempaa hullua kuin minun isäntäni, sillä hän kuuluu niihin, joista sanotaan: »Vieraan taakka aasin selän katkaisee»; hän näet tekeytyy hulluksi hankkiakseen toiselle ritarille takaisin hänen menettämänsä järjen ja harhailee maita mantereita etsien jotakin, mikä luultavasti ei ole hänelle otollista, jos hän sattuu sen löytämään.
— Onko hän kukaties rakastunut?
— On, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — Johonkin Casildea Vandalialaiseen, joka on samalla kertaa kaikkein kovin ja kaikkein haurain nainen, mitä koko maailmasta voi löytää; mutta ei hänen kovuutensa ole se kohta, niistä kenkä kipeimmin puristaa, vaan hänessä kiehuu ja kuohuu vielä pahempaa pirullisuutta, ja se tulee kyllä ilmi, ennenkuin on montakaan tuntia kulunut.
– Ei ole niin tasaista tietä, — virkkoi Sancho — ettei siinä olisi mitään kompastuskiveä tai estettä; naapurissa keitetään papuja, mutta meillä kattiloittain; ja hulluudella on enemmän seuralaisia ja kuokkavieraita kuin hyvällä älyllä. Mutta jos on totta, kuten sanotaan, että ystävä on vaivoissa lohdutukseksi, niin teidän armonne voi tuottaa minulle lohdutusta, koska te palvelette isäntää, joka on yhtä hullu kuin oma isäntäni.
— Hullu hän on, mutta urhoollinen, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — ja suurempi pilkkakirves kuin hullu tai sankari.