— Toisin on minun isäntäni laita; — vastasi Sancho — hänessä näet ei ole jälkeäkään pilkkakirveestä, vaan hänen sydämensä on vilpitön kuin kapalolapsen: hän ei kykene tekemään pahaa kenellekään, vaan tekee hyvää kaikille, hänessä ei ole yhtään vilppiä, lapsi voi uskotella hänelle keskellä päivää, että on yö, ja tämän hänen yksinkertaisuutensa tähden minä hänestä pidän kuin silmäterästäni enkä voi jättää häntä, hulluttelipa hän kuinka paljon tahansa.
— Niin kyllä, minun herrani ja veljeni, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — mutta sokean taluttaessa sokeaa ovat molemmat vaarassa langeta kuoppaan. Meidän on sittenkin paras peräytyä hyvässä järjestyksessä ja palata kotinurkillemme, sillä ne, jotka etsivät seikkailuja, eivät aina löydä hyviä.
Sancho syljeksi silloin tällöin, ja hänen sylkensä näytti tahmealta ja kuivanlaiselta. Sen nähtyään ja huomattuaan sanoi Metsänritarin sääliväinen aseenkantaja:
— Minusta tuntuu, että kielemme tarttuvat paljosta puhumisesta kitalakeen; mutta minulla on hevoseni satulankaaressa riippumassa lääkettä, joka auttaa erinomaisesti.
Hän nousi, meni pois ja palasi aivan kohta kantaen suurta viinileiliä ja puolen kyynärän pituista pasteijaa; ja tämä ei ole mitään liioittelua, sillä siihen oli leivottu niin iso kaniini, että Sancho sitä tunnustellessaan luuli siinä olevan kokonaisen oinaan eikä vain pienen kilin. Sen nähtyään Sancho sanoi:
— Kuljettaako teidän armonne mukanaan tämmöisiä muonavaroja?
— Kuinkas muuten? — vastasi toinen. — Enhän minä ole niitä asepoikia, jotka elävät vedellä ja leivällä. Minulla on hevoseni lautasilla paremmat muonat kuin kenraalilla sodassa.
— Sancho söi odottamatta liikoja kehoituksia ja pisti poskeensa nyrkinkokoisia möykkyjä. Hän sanoi:
— Niin, teidän armonne on oikea ja uskollinen aseenkantaja, te olette kuin mylly, joka aina käy ja jauhaa, te olette mainio ja antelias, kuten osoittaa tämä juhla-ateria, joka näyttää tulleen tänne kuin noiduttuna, vaikka ei todella olisikaan niin laita. Te ette ole niin vaivainen ja kurja kuin minä, jolla on haarapussissa vain kappale juustoa ja sekin niin kovaa, että sillä voisi särkeä jättiläisen pääkuoren, ja sitäpaitsi pari tusinaa leipäpuunpalkoja ja sama verta pähkinöitä, kiitos olkoon herrani köyhyyden ja sen käsityksen, joka hänellä on vaeltavista ritareista; hän näet sanoo, etteivät he saa käyttää ravintonaan muuta kuin kuivattuja hedelmiä ja vainioilla kasvavia yrttejä.
— Totisesti, hyvä veli, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minun vatsani ei huoli valvateista, villipäärynöistä eikä kallioimarteista. Ajatelkoot isäntämme mitä tahansa, noudattakoot ritarilakejaan, miten hyväksi näkevät, ja syökööt, mitä heidän lakinsa määräävät; minulla on mukanani kylmiä liharuokia, satulankaaresta riippuu viinileili, jota voin kallistaa aina asianhaarain mukaan, ja minulle se on niin rakas ja kallis, että melkein lakkaamatta sitä suutelen ja syleilen.