Niin sanottuaan hän ojensi viinileilin Sancholle, tämä kohotti sitä, sovitti sen huulilleen ja tähyili sitten tähtiä neljännestunnin. Juotuaan hän kallisti päätään, huokasi syvään ja sanoi:
— Voi portonpoika, voi veitikka, kuinka olet oikeata!
— Kas vain, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja kuullessaan Sanchon sanat — ettekös tekin sanonut viiniä portonpojaksi sitä kiittäessänne?
— Sanoinhan minä, — vastasi Sancho — ja minä tunnustan ja ymmärrän, ettei ole mikään solvaus, jos nimittää jotakin portonpojaksi, kun tarkoittaa sillä kiitosta. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra, niin totta kuin Jumala teille elonpäiviä lisätköön, onko tämä viini Ciudad Realista?
— Te olette mainio viininmaistaja! — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Se on tosiaankin sieltä eikä mistään muualta ja onkin jo muutaman vuoden vanhaa.
— Miksi te tuon minulle sanotte? — kysyi Sancho. — Älkää luulko, etten minä kykene arvostelemaan semmoisia asioita. Eikö olekin mainiota, herra aseenkantaja, että minulla on niin tarkka luonnonvaisto tuntemaan viinejä, että jos minun annetaan haistaa mitä viiniä tahansa, minä ilmoitan heti, missä se on kasvanut, mitä lajia se on, millaista maultaan, kuinka vanhaa ja miten sitä vielä tulee käsitellä, sekä kaikki muut seikat, jotka viinistä puhuttaessa voivat tulla kysymykseen? Mutta eipä ihmekään, sillä minun suvussani on ollut isän puolella kaksi kaikkein mainiointa viinintuntijaa, mitä Manchassa on pitkiin aikoihin nähty. Ja tämän todistaakseni minä kerron, mitä heille kerran tapahtui. Heidän koeteltavakseen tuotiin viiniä jostakin tynnyristä ja pyydettiin heitä lausumaan mielipiteensä viinin tilasta, sen laadusta, hyvyydestä tai huonoudesta. Toinen maistoi sitä kielensä kärjellä, toinen vei sen vain lähelle nenäänsä. Ensinmainittu sanoi viinin maistuvan raudalta, ja toinen sanoi, että se pikemmin maistui nahalta. Omistaja väitti, että tynnyri oli aivan puhdas ja ettei viiniin ollut sekoitettu mitään, mistä siihen olisi voinut tulla raudan tai nahan makua. Siitä huolimatta molemmat mainiot viinintuntijat pysyivät väitteissään. Aikojen kuluessa viini myytiin loppuun ja tynnyriä puhdistettaessa löydettiin siitä nahkahihnaan kiinnitetty pieni avain. Tästä teidän armonne huomaa, että henkilö, joka polveutuu semmoisista esi-isistä, voi lausua mielipiteensä näissä asioissa.
— Juuri siitä syystä minä sanonkin, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — että meidän tulee lakata etsimästä seikkailuja; onhan meillä kotona leipää riittävästi, niin ettei tarvitse kulkea etsimässä koreampia kyrsiä; palataan vain kotipuoleen, Jumala kyllä löytää meidät sieltä, jos tahtoo.
— Minä palvelen isäntääni, kunnes hän saapuu Zaragozaan; sitten voimme kyllä asiasta toisin sopia.
Sanalla sanoen, molemmat kelpo aseenkantajat jaarittelivat ja joivat niin paljon, että unen täytyi vihdoin sitoa heidän kieltensä kantimet ja lievittää heidän janoaan, jonka sammuttaminen oli sula mahdottomuus, ja niin he vaipuivat uneen, kumpikin halaillen melkein tyhjää viinileiliä, suussa pureksimattomia ruoankappaleita; ja siihen me nyt heidät jätämme käydäksemme kertomaan, mitä tapahtui Metsänritarin ja Murheellisen hahmon ritarin kesken.
Neljästoista luku,