Kolmasneljättä luku. Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho
Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.
Selityksiä.
ALKULAUSE LUKIJALLE.
Jumala paratkoon, kuinka hartaasti sinä, jalosukuinen tai ehkä plebeijinen lukijani, nyt odotatkaan tätä esipuhetta luullen siitä löytäväsi kostonuhkauksia, syytöksiä ja solvauksia toisen Don Quijoten tekijää vastaan,[1] tarkoitan sen, jonka sanotaan siinneen Tordesillasissa ja syntyneen Tarragonassa! Mutta sitä huvia minä en tosiaankaan aio sinulle suoda; vaikka näet loukkaukset synnyttävät vihaa kaikkein nöyrimmässäkin povessa, niin minun poveeni nähden tuo sääntö ei pidä paikkaansa. Sinä ehkä toivoisit, että nimittäisin miestä aasiksi, mielipuoleksi ja hävyttömäksi: mutta se ei johdu mieleenikään: rangaiskoon häntä hänen oma syntinsä, syököön, mitä on keittänyt, ja sillä hyvä. Minua on kuitenkin suututtanut, että hän moittii minua vanhaksi ja toiskätiseksi, ikäänkuin olisi ollut minun vallassani pysähdyttää ajan juoksu omalta kohdaltani tai kuin olisin tullut raajarikoksi jossakin kapakassa enkä kaikkein kunniakkaimmassa tilaisuudessa,[2] mitä ovat nähneet menneet ja nykyiset ja luultavasti tulevat näkemään tulevaiset ajat. Jos haavani eivät näytäkään loistavilta niistä, jotka sattuvat ne näkemään, niin ainakin niitä pitävät arvossa ne, jotka tietävät, missä ne on saatu; sillä parempi on sotilas kuolleena taistelutanterella kuin vapaana pakoretkellä. Ja tämä vakaumukseni on niin varma, että jos minulle nyt ehdotettaisiin ja tehtäisiin mahdolliseksi se, mikä on mahdotonta, tahtoisin mieluummin olla ollut mukana tuossa mainiossa taistelussa kuin nyt olla terve ja haavoittumaton siksi, etten olisi ottanut siihen osaa. Arvet, joita nähdään soturin kasvoissa ja rinnassa, ovat tähtiä, jotka opastavat toisia kohti kunnian taivasta ja tavoittelemaan ansaittua kiitosta; ja huomattava on vielä, ettei teoksia kirjoiteta harmailla hiuksilla, vaan ymmärryksellä, joka yleensä muuttuu paremmaksi iän lisääntyessä. Minua on myös pahoittanut, että hän sanoo minua kateelliseksi ja kuvailee minulle, kuin jollekin tietämättömälle, mitä kateus oikeastaan on; sillä niistä kahdesta kateuden lajista, jotka ovat olemassa, minä tunnen totisesti ainoastaan sen, joka on pyhä, jalo ja hyvää tarkoittava, ja koska niin on aivan varmaan laita, ei ole minun asiani vainota ketään pappismiestä, varsinkaan, jos hän sitäpaitsi on Inkvisition palveleva veli;[3] ja jos kirjoittaja on tuon sanonut tarkoittaen häntä, jota näyttää tarkoittaneen, niin hän on aivan erehtynyt, sillä minä ihailen sen miehen neroa, ihailen hänen teoksiaan ja hänen alinomaista ja hurskasta toimintaansa. Kiitän kuitenkin tuota herra kirjailijaa siitä, että hän sanoo kertomusten! olevan pikemmin satiirisia kuin opettavaisia, mutta tunnustaa niiden olevan hyviä, mitä ne eivät voisi olla, jollei niissä olisi yhtä ja toista.
Olen kuulevinani sinun sanovan, että puhun kovin varovasti ja pysyttelen liiaksi vaatimattomuuteni rajoissa; mutta minä tiedän, ettei murheelliselle pidä lisätä murhetta, ja tämän herran mieli varmaan on kovin murheellinen, koska hän ei uskalla ilmaantua avoimelle kentälle ja kirkkaaseen päivänvaloon, vaan salaa nimensä ja mainitsee väärän kotipaikan, kuin olisi tehnyt jonkin majesteetinrikoksen. Jos sattumalta tulet hänet tuntemaan, niin sano hänelle minun puolestani, etten minä pidä itseäni solvattuna, koska hyvin tiedän, kuinka paholainen ihmistä kiusaa, ja että eräs hänen pahimpia kiusauksiaan on siinä, että hän uskottelee ihmisen voivan kirjoittaa ja painattaa kirjan, jolla ansaitsee yhtä paljon mainetta kuin rahaa ja yhtä paljon rahaa kuin mainetta. Ja tämän väitteen tueksi toivon sinun hupaisella ja sievällä tavallasi kertovan hänelle seuraavan jutun:
Sevillassa oli muudan hullu, joka sai päähänsä kaikkein naurettavimman mielettömyyden ja keksinnön, mitä kukaan hullu maailmassa milloinkaan on saanut. Hän näet valmisti putken, joka oli toisesta päästä teroitettu, ja saatuaan sitten kadulla tai missä hyvänsä käsiinsä koiran hän astui jalallaan koiran toiselle takakoivelle, kohotti koiran toista koipea kädellään ja pisti sitten, niin hyvin kuin osasi, putken sellaiseen paikkaan, että toisesta päästä puhaltamalla sai koiran pyöreäksi kuin pallon, ja niin tapahduttua hän taputti kämmenellään pari kertaa koiraa vatsaan, päästi sen menemään ja sanoi läsnäoleville, joita aina oli suuri joukko:
— Luulevatko arvoisat herrat vieläkin, että on varsin helppo puhaltaa koira pulleaksi? — Luuleeko teidän armonne nyt, että on varsin helppo tehdä kirja?
Jollei tämä juttu häntä miellytä, niin kerro sinä, hyvä lukijani, tämä toinen, joka sekin koskee hullua ja koiraa:
— Cordobassa oli eräs toinen hullu, jolla oli tapana kantaa päänsä päällä marmorilevyn kappaletta tai muuta verrattain painavaa kiveä, ja kohdatessaan koiran, joka ei osannut varoa, hän asettui sen viereen ja antoi kiven pudota suoraan koiran päälle. Koira suuttui, haukkui ja ulvoi ja juoksi pitkin katuja. Sattui sitten, että niiden koirien joukossa, joiden päälle hän taakkaansa pudotteli, oli eräs jollekin hytyräsepälle kuuluva, johon sen omistaja oli kovin kiintynyt. Kivi putosi ja osui päähän, pahoinpidelty koira ulvoi surkeasti, sen isäntä huomasi seikan, vihastui, sieppasi kyynäräkepin, hyökkäsi hullun luo, pieksi hänet niin, ettei häneen jäänyt eheää luuta, ja sanoi aina lyödessään:
— Sinä koiramainen konna, mitä teit mäyräkoiralleni? Etkö sinä nähnyt, julmuri, että koirani oli mäyräkoira?