Hän toisti nimeä mäyräkoira vielä monet kerrat ja antoi pehmitetyn hullun sitten mennä menojaan. Tämä otti asian sydämelleen, lähti kotiin eikä uskaltanut enää mennä ulos kokonaiseen kuukauteen. Mutta sen ajan kuluttua hän palasi tekemään temppuansa, pään päällä vielä suurempi kivenmyhkyrä. Hän tuli koiran luo, katseli sitä oikein tarkasti, ei halunnut eikä tahtonut pudottaa kiveä, vaan sanoi:
— Tämä on mäyräkoira, tätä täytyy varoa!
Ja vaikka hän sitten kohtasi paljon koiria, verikoiria ja rakkikoiriakin, hän aina sanoi, että ne olivat mäyräkoiria eikä senvuoksi enää pudottanut kiveä. Tämän kirjailijan käy kenties samoin, niin ettei hän enää uskalla pudottaa ihmisten päähän nerollisuutensa taakkaa, kirjojansa, jotka ovat kiveä kovempia, koska ovat huonoja.
Sano hänelle myös, etten välitä vähääkään, vaikka hän uhkaa riistää minulta ansion kirjallaan; minä näet käytän kuuluisan välinäytöksen La Perendengan[4] lausetta ja sanon hänelle: »Kauan eläköön armollinen herra raatiherra, ja Kristus olkoon meidän kaikkien kanssa.» Niin, kauan eläköön jalo kreivi Lemos, jonka tunnettu kristillinen mielenlaatu ja anteliaisuus tukevat minua kaikissa kovan onnen kohtauksissa, ja eläköön myös hänen kunnianarvoisuutensa Toledon arkkipiispan Don Bernardo de Sandoval y Rojasin[5] erinomainen armeliaisuus, vaikka maailmassa ei olisi yhtään kirjapainoa ja vaikka minua vastaan painettaisiin enemmän kirjoja kuin on kirjaimia Mingo Revulgon laulussa.[6] Minä en ole kokenut pyrkiä heidän suosioonsa minkään imartelun tai muun kiitoksen avulla, mutta siitä huolimatta nämä molemmat korkea-arvoiset henkilöt ovat vain oman hyvyytensä tähden ottaneet tehtäväkseen olla suosijoinani ja auttajinani, ja senvuoksi pidän itseäni onnellisempana ja rikkaampana kuin jos onni olisi kuljettanut minua aivan tavallista tietä korkeimmille huipuilleen. Kunniantuntoa voi olla köyhälläkin, mutta ei paheellisella; köyhyys voi estää jaloutta loistamasta täysin kirkkaana, mutta se ei voi sitä kokonaan pimentää. Mutta jos hyve luo itsestään jotakin valoa, vaikkapa vain puutteen ahtaista rakosista, niin sitä sittenkin lopulta kunnioittavat ja niinmuodoin myös suosivat korkeat ja jalot sielut.
Älä sano hänelle enempää. Minäkään en mieli sanoa sinulle enää mitään muuta, huomautan vain, että sinun tulee tietää, että tämä Don Quijoten jälkimmäinen osa, jonka nyt jätän sinulle, on saman tekijän leikkaama ja samasta kankaasta kuin edellinen, että kerron sinulle siinä Don Quijoten myöhemmistä elämänvaiheista sekä vihdoin hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, jottei kukaan enää uskalla antaa hänestä uusia todistuksia, koska jo annetut saavat riittää. Riittää myös, että rehellinen mies on kerran kertonut näistä älykkäistä hullutuksista; hän ei aio niihin enää puuttua, sillä hyvääkään ei pidetä arvossa, jos sitä on liian paljon, kun taas huonollakin, jos sitä on vähän, katsotaan olevan jotakin arvoa. Olin unohtaa sanoa sinulle, että voit aivan pian odottaa Persilestä,[7] joka on jo valmistumassa, ja Galatean toista osaa.
Ensimmäinen luku.
Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.
Tämän historian toisessa osassa, johon sisältyy Don Quijoten kolmas retki, Cide Hamete Beneugeli kertoo, että kirkkoherra ja parturi antoivat kulua melkein kuukauden käymättä häntä katsomassa, koska eivät tahtoneet kajota edellisiin tapauksiin ja siten johdattaa niitä hänen mieleensä. He kävivät kuitenkin tapaamassa hänen sisarentytärtään ja emännöitsijäänsä kehoittaen heitä hyvin hoitamaan häntä ja antamaan hänelle sellaisia ruokia, jotka vahvistaisivat ja auttaisivat sydäntä ja päätä, koska hyvin asiaa harkiten täytyi sanoa koko hänen onnettomuutensa johtuneen niistä. He vakuuttivat niin tekevänsä nyt ja vasta varsin mielellään ja noudattaen niin suurta huolellisuutta kuin suinkin mahdollista; he näet kyllä huomasivat, että heidän isäntänsä joinakin hetkinä osoitti olevansa täydellä järjellä. Siitä molemmat herrat olivat mielissään, sillä he ajattelivat tehneensä aivan oikein, kun olivat kuljettaneet hänet muka noiduttuna kotiin härkärattailla, kuten kerrottiin tämän yhtä suurenmoisen kuin täsmällisenkin historian ensimmäisessä osassa, sen viimeisessä luvussa. He siis päättivät käydä häntä tapaamassa ja tarkastamassa hänen parantumistaan, vaikka pitivätkin että melkein mahdottomana, ja päättivät olla hiiskahtamatta sanaakaan vaeltavasta ritarikunnasta, jotta hänen haavansa, jotka olivat tuskin ehtineet arpeutua, eivät alkaisi jälleen vuotaa verta.
Niin he menivät hänen luokseen ja näkivät hänen istuvan sängyssä, yllään lyhyt viheriä flanelliröijy ja päässä punainen toledolainen lakki, koko mies niin laihana ja surkastuneena, että näytti kerrassaan muumioksi muuttuneen. Hän tervehti heitä sangen ystävällisesti, he kyselivät hänen vointiaan, ja hän teki selkoa siitä ja itsestään yleensä aivan järkevästi ja erittäin sievin sanoin. Siinä keskustellessaan he sattuivat koskettelemaan seikkoja, joita mainitaan politiikan ja hallitusmuodon nimellä, ja siinä he milloin korjasivat jotakin epäkohtaa, milloin kokonaan tuomitsivat jonkin toisen, muuttivat tapoja toisenlaisiksi ja karkoittivat toisia maasta, ja jokainen heistä kolmesta oli olevinaan uusi lainsäätäjä, uudenaikainen Lykurgos, uudenuutukainen Solon; ja tällä tavalla he loivat yhteiskunnan uudestaan, niin että näytti aivan siltä kuin he olisivat heittäneet sen ahjoon ja vetäneet sen jälleen sieltä ulos aivan toisenlaisena kuin ennen. Don Quijote puhui kaikista heidän käsittelemistään asioista niin älykkäästi, että molemmat hänen tutkijansa pitivät aivan varmana, että hän oli täysin terve ja täydellä järjellään.
Sisarentytär ja emännöitsijä olivat kuulemassa tätä keskustelua eivätkä osanneet kyllin kiittää Jumalaa siitä, että saivat jälleen nähdä isäntänsä niin terveenä. Mutta nyt kirkkoherra luopui alkuperäisestä aikomuksestaan, nimittäin siitä, ettei ollenkaan koskettaisi mitään vaeltavaan ritarikuntaan kuuluva seikkaa, tahtoi saada täyden selvyyden, oliko Don Quijoten paraneminen näennäistä vai todellista, ja sillä tavalla hän johtui asiasta toiseen siirtyen mainitsemaan erinäisiä uutisia pääkaupungista, kertoen muun muassa, että turkkilaisten uskottiin varmasti purjehtivan etelään valtavan suurella laivastolla, ettei kukaan tietänyt, millaisissa aikeissa he liikkuivat tai missä tämä ankara rajuilma tulisi purkautumaan, ja tämän pelon vuoksi, jolla turkkilaiset melkein joka vuosi vaativat meidät tarttumaan aseisiin, koko kristikunta suuntasi katseensa vihollisen laivastoon, ja hänen majesteettinsa oli antanut panna puolustuskuntoon Napolin ja Sisilian rannikot sekä Maltan saaren. Siihen virkkoi Don Quijote: