Entä kuka menee takuuseen teistä, herra kirkkoherra? — kysyi Don
Quijote.
— Virkani,— vastasi kirkkoherra — sillä se vaatii pitämään salaisuuksia omana tietonaan.
— Tuhat tulimmaista! — sanoi nyt Don Quijote. — Mitä tarvitsee hänen majesteettinsa tehdä muuta kuin antaa julkisen kuuluttajan julistaa, että kaikkien Espanjassa liikkuvien vaeltavien ritarien tulee määrättynä päivänä kokoontua pääkaupunkiin? Vaikka näet heitä ei tulisikaan enempää kuin puoli tusinaa, niin voisihan heidän joukossaan kuitenkin olla joku, joka kykenee yksin tuhoamaan turkkilaisten koko sotavoiman. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti ja seuratkaa minua. Onko ehkä jotakin ennenkuulumatonta, jos yksi ainoa vaeltava ritari tuhoaa kahdensadantuhannen miehen suuruisen sotajoukon, ikäänkuin heillä kaikilla olisi yksi ainoa kaula tai kuin he olisivat pelkkää mantelitahdasta? Jos ette usko, sanokaa minulle: kuinka monet historiat ovatkaan täynnä sellaisia ihmeitä? Jos nyt eläisi suurimaineinen Don Belianis tai joku Amadis Gallialaisen lukemattomasta sukukunnasta, — vaikka se olisikin minulle suureksi vahingoksi; miten toisten laita on, en tahdo käydä ratkaisemaan — jos siis joku heistä eläisi nykyaikana ja kävisi turkkilaisia vastaan, niin enpä totisesti tahtoisi olla turkkilainen. Mutta Jumala pitää huolta kansastaan ja suo sille miehen, joka kenties ei ole yhtä peloittava kuin muinaiset vaeltavat ritarit, mutta ei kumminkaan ole rohkeudeltaan heitä huonompi. En sano enempää; Jumala kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan.
— Oi onnetonta! — huudahti nyt sisarentytär. — Minut saa tappaa, jollei hyvä enoni tahdo jälleen ruveta vaeltavaksi ritariksi.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Minä tahdon elää ja kuolla vaeltavana ritarina; ja marssikoon turkkilainen ylös- tai alaspäin, milloin mielensä tekee ja niin suurella sotavoimalla kuin suinkin voi; minä sanon sittenkin, että Jumala kyllä ajatukseni ymmärtää.
Nyt virkkoi parturi:
— Minä pyydän teiltä, hyvät herrat, lupaa kertoa pienen tapauksen, joka sattui Sevillassa ja joka sopii tähän niin erinomaisen hyvin, että tekee mieleni se kertoa.
Don Quijote antoi siihen luvan. Kirkkoherra ja muut kuuntelivat tarkkaavaisesti, ja parturi aloitti esityksensä näin:
— Sevillan hullujenhuoneessa oli eräs mies, jonka hänen sukulaisensa olivat sinne toimittaneet, koska hän ei ollut täydellä järjellään. Hänet oli nimitetty kirkollisen oikeuden lisensiaatiksi Osunassa,[8] mutta vaikka hän olisi saanut sen arvon Salamancassa, olisi hän sittenkin monien mielestä pysynyt hulluna. Muutamia vuosia hullujenhuoneessa oltuaan tämä lisensiaatti alkoi uskoa olevansa viisas ja täysin järjissään ja kirjoitti siinä uskossa innokkaasti ja täysin ymmärrettävin lauseparsin arkkipiispalle pyytäen tätä pelastamaan hänet siitä kurjuudesta, missä hän oli, koska hän oli nyt Jumalan armosta saanut menettämänsä ymmärryksen takaisin, vaikka hänen sukulaisensa, saadakseen edelleen nauttia hänen omaisuuttaan, säilyttivät häntä siellä ja vastoin totuutta vaativat häntä olemaan hulluna kuolemaansa saakka. Lukuisien hyvin sommiteltujen ja ymmärtäväisten kirjeitten taivuttamana arkkipiispa kehoitti erästä kapellaaniansa ottamaan hullujenhuoneen esimieheltä tietoa, oliko se, mitä lisensiaatti oli hänelle kirjoittanut, totta, lupasi itsekin puhua mielipuolen kanssa ja päästää hänet vapaaksi, jos hän näyttäisi olevan täydellä järjellä. Kapellaani teki niin, ja hullujenhuoneen esimies vakuutti hänelle, että mies oli yhä mielipuoli; vaikka hän varsin usein puhui kuin hyvin ymmärtäväinen ihminen, esitti hän kuitenkin lopuksi typeryyksiä, jotka olivat yhtä suuria ja lukuisia kuin hänen aikaisemmat järkevät lausuntonsa, minkä voi heti havaita keskustellessaan hänen kanssaan. Kapellaani suostui tekemään tämän kokeen, hänet vietiin hullun miehen luo, hän puhui hänen kanssaan toista tuntia, ja koko sinä aikana hullu ei lausunut yhtäkään mahdotonta tai mieletöntä sanaa, vaan puhui päinvastoin niin järkevästi, että kapellaanin oli pakko uskoa, että tuo hullu oli viisas. Hullu sanoi muun muassa hullujenhuoneen esimiehen suhtautuvan häneen karsaasti, koska hän ei tahtonut menettää niitä lahjoja, joita sai potilaansa sukulaisilta, jotta sanoisi hänen yhä olevan hulluna, vaikka hänellä oli toisinaan järkeviäkin hetkiä. Sitäpaitsi hän sanoi suurimpana vihollisenaan tässä onnettomuudessa olevan juuri oman rikkautensa, sillä päästäkseen sitä nauttimaan hänen vihollisensa käyttivät petosta ja epäilivät armoa, jonka Jumala oli hänelle osoittanut muuttamalla hänet järjettömästä luontokappaleesta jälleen ihmiseksi. Sanalla sanoen, hän puhui niin taitavasti, että sai hullujenhuoneen esimiehen näyttämään epäilyttävältä, sukulaisensa ahneilta ja sydämettömiltä ja itsensä niin ymmärtäväiseltä, että kapellaani päätti ottaa hänet mukaansa, jotta itse arkkipiispa saisi hänet nähdä ja havaita hänen väitteensä ilmeiseksi todeksi. Tässä hyvässä uskossa kelpo kapellaani pyysi esimiestä toimittamaan lisensiaatille takaisin ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut sairaalaan tullessaan. Esimies pyysi jälleen kapellaania harkitsemaan, mitä teki, koska lisensiaatti aivan varmaan oli yhä vielä mielipuoli. Esimiehen varoitukset ja pyynnöt, ettei hän veisi miestä mukanaan, eivät ollenkaan tehonneet kapellaaniin; esimies totteli huomatessaan, että arkkipiispa nimenomaan niin tahtoi; lisensiaatti puettiin omiin vaatteisiinsa, jotka olivat uudet ja moitteettomat, ja havaittuaan olevansa puettu niinkuin ainakin järkevä ihminen ja päässeensä vapaaksi hullun-tamineista hän pyysi kapellaania kristillisen rakkauden nimessä sallimaan hänen sanoa jäähyväiset entisille kumppaneilleen, mielenvikaisille. Kapellaani sanoi haluavansa itse lähteä mukaan näkemään laitoksessa olevia mielenvikaisia. He lähtivät tosiaan sinne ja heidän kanssaan erinäisiä muita henkilöitä, jotka sattuivat olemaan läsnä, ja tultuaan erään kopin luo, missä oli eräs raivohullu, joka kumminkin sattui juuri silloin olemaan tyyni ja rauhallinen, lisensiaatti sanoi tälle: