Siihen virkkoi Sancho:
— Valoa lähtee tulestakin ja kirkkautta polttorovioista, kuten voimme nähdä siitä, mitä ympärillämme on, ja saattaisi käydä niin, että ne meidät polttaisivat; mutta musiikki on aina ilon ja juhlan merkki.
— Se pian nähdään — sanoi Don Quijote, joka oli kuullut koko keskustelun.
Hän sanoikin oikein, kuten seuraava luku osoittaa.
Viidesneljättä luku,
missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta, Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä tapahtumista.
Nyt he huomasivat, että heitä kohti saapuivat miellyttävän musiikin tahdissa semmoiset ajoneuvot, joita nimitetään triumfivaunuiksi. Niitä vetämässä oli kuusi harmaata, mutta valkoisilla loimilla peitettyä muulia. Jokaisen muulin selässä istui katumuksentekijä, hänkin valkoisissa vaatteissa ja pidellen käsissään suurta palavaa vahasoihtua. Vaunut olivat kaksi, jopa kolmekin kertaa edellisiä suuremmat ja niiden sivuistuimilla ja samoin korkeimmilla istuinpaikoilla näkyi vielä kaksitoista katumuksentekijää lumivalkoisissa vaatteissa ja jokaisella kädessään palava soihtu, mikä näky sai katselijan samalla kertaa ihmettelemään ja kauhistumaan. Korkealla valtaistuimella istui neito verhottuna lukemattomiin hopeaharsoihin, joissa kiilsi kaikkialla kultakoruja saaden hänen pukunsa näyttämään ainakin loistavalta, jollei kallisarvoiselta. Hänen kasvojansa peitti hieno huntu, jonka läpinäkyvän kudoksen takaa kuulsivat ihmeen suloiset tytön kasvot. Niiden kauneuden ja nuoruuden voi varsin hyvin erottaa kirkkaassa valaistuksessa, ja ne eivät näyttäneet kahtakymmentä vuotta vanhemmilta eikä seitsemäätoista vuotta nuoremmilta. Hänen vieressään istui maataviistävään viittaan kääriytynyt hahmo, jonka päätä peitti musta huntu. Mutta vaunujen pysähdyttyä herttuan, herttuattaren ja Don Quijoten eteen puhallussoittimet samassa lakkasivat soimasta ja kohta senjälkeen myös vaunuissa soineet harput ja luutut, viittaan verhoutunut hahmo nousi, levitti viitan reunaa kummaltakin puolelta, otti hunnun päästään ja näyttäytyi itse kuoleman hahmossa, rumana luurankona. Don Quijote oli siitä harmissaan, Sanchoa peloitti, ja herttua ja herttuatarkin näyttivät hiukan säpsähtävän. Tämä elävä kuolema nousi seisomaan, suoristitte ja lausui verrattain uneliaalla äänellä ja hiukan tahmein kielin seuraavaa:
Oon Merlin, jonka isä tarun mukaan on ollut pimeyden ruhtinas (ja tähän valheeseen myös uskotaan); ma tunnen opit Zoroasterin, oon noitain mestari ja valtias; ei minuun pysty paino vuosisatain, ne vaikka peittävätkin mielellään työt sankareitten, joita rakastan. Ja vaikka sanotaankin, että noidat ain' ovat raakoja ja julmia, oon minä sentään lempeä ja hellä vain hyvää ihmisille tahtoen.
Kun syvän Hadeen kuiluss' alahalla ma uutterasti mietin, askaroin ja sommittelin merkkejäni juuri, niin kuulin, kuinka valittaen kutsui ihana Dulcinea Tobososta. Sain tietää, että lumottu hän oli: hän, ennen ylhäinen ja hieno nainen, nyt oli maalaistyttö kömpelö ja arka. Muu häntä sääliks kävi, siksi myös luurankoon rumaan puin henkeni, kun tutkinut ma olin tarkoin ensin, mik' apu lähteä vois kirjoistani ja mitä neuvoa vois moiseen hätään mun pirullinen noitatieteeni.
Oi Sinä, ihanne ja kaunistus sen joukon, joka teräspaitaa kantaa, Sa, majakka ja pohjantähti kirkas, tienviitta niiden, jotka velttoutta ja höyhenpatjain unteluutta pakoon päin vaaroja ja vastuksia nousten niin rohkeasti miekan kastaa vereen, ma Sulle puhun, urho pelvoton, jok' ylistyst' et koskaan kylliks saanut, oi urhoollinen, viisas Don Quijote, sa Manchan maine, tähti Espanjan: ihana Dulcinea saavuttaa voi entishahmon kyllä, mutta vain siten, että Sancho, asemiehes, nyt pakaroilleen piiskaniskuja saa kolmetuhatta ja kolmesataa ja sellaisella voimall', että niistä jää särky, kipu paikkaan paljaaseen. Näin kuuluu päätös noitain, joista sai alkuosakin neidon onnettomuus, — ja siksi saavuin, hyvä herrasväki.