Rattaitten eteen oli valjastettu neljä laiskaa härkää, joiden kaikkien selässä oli musta loimi; jokaiseen sarveen oli sidottu iso palava tuohus, ja ylimpänä rattailla oli korkea istuin, missä istui kunnianarvoinen ukko, jonka vitivalkoinen parta ulottui vyönsijaa alemmaksi. Hänellä oli yllään musta parkkumiviitta; koska näet rattaat olivat kirkkaasti valaistut, voi selvästi nähdä ja erottaa kaikki, mitä niissä oli. Ajomiehinä oli kaksi rumaa pirua, joiden vaatteet olivat samaa parkkumia ja joiden naamat olivat niin hirvittävän rumat, että Sancho ne kerran nähtyään ummisti silmänsä, jottei näkisi niitä toista kertaa. Kun siis rattaat olivat saapuneet luo, nousi kunnianarvoisa ukko korkealta istuimeltaan seisomaan ja lausui raikuvalla äänellä:
— Minä olen tietäjä Lirgandeo.
Sitten rattaat vierivät eteenpäin, eikä ukko virkkanut enää sanaakaan. Senjälkeen saapuivat toiset samanlaiset vaunut, joissa istui istuimellaan toinen ukko. Hän käski pysähdyttää ja lausui yhtä juhlallisesti kuin edellinen:
— Minä olen tietäjä Alquife, Urganda Tuntemattoman hyvä ystävä.
Hänkin ajoi eteenpäin.
Sitten tulivat taas toiset vaunut samaan tapaan, mutta niissä ei istunut valtaistuimella mikään ukko, kuten edellisissä, vaan ruma, roteva mies, joka perille saavuttuaan nousi seisomaan samoinkuin toiset ja lausui vielä karkeammalla ja pirullisemmalla äänellä:
— Minä olen noita Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen sukukuntansa verivihollinen.
Hän ajoi eteenpäin. Vähän matkan päässä sieltä nämät kolmet rattaat pysähtyivät. Niiden pyörien kamala melu taukosi, ja kohta kuului toinen ääni, joka ei ollut mitään melua, vaan suloista ja sointuisaa musiikkia. Siitä Sancho ilahtui pitäen sitä hyvänä merkkinä ja sanoi herttuattarelle, jonka luota ei hetkeksikään hievahtanut:
– Armollinen rouva, missä on musiikkia, siellä ei hätää mitään.
– Ei myöskään siellä, missä on valoa ja kirkkautta — vastasi herttuatar.