Don Quijote teki niin, sillä hänestä tuntui, että Sanchon lausumat sanat olivat pikemmin filosofin kuin hölmön puhetta, ja hän sanoi Sancholle:
— Jos sinä, oi Sancho, suostuisit tekemään hyväkseni, mitä nyt sinulle sanon, niin virkistymiseni olisi varmempi ja huolteni paino vähenisi; ja sinun olisi tehtävä seuraavaa: minun nukkuessani ja noudattaessani neuvoasi sinä menisit vähän matkan päähän tästä, paljastaisit paikkasi ja antaisit Rocinanten suitsienperillä itsellesi kolme- tai neljäsataa iskua vedettäviksi pois niistä kolmestatuhannesta ja niin ja niin monesta, jotka sinun tulee itsellesi antaa vapauttaaksesi Dulcinean lumouksesta; ei näet ole mikään pieni ikävyys, että tuo neito raukka on yhä lumottuna sinun huolimattomuutesi ja laiminlyöntisi tähden.
— Siitä asiasta voisi paljonkin puhua — virkkoi Sancho. — Nukutaan nyt kumpikin; kyllä Jumala sitten sanoo, mitä tulee tapahtumaan. Teidän armonne tietäköön, ettei ihmisen ole niinkään helppo piiskata itseään ihan kylmäverisesti, varsinkaan, jos iskut sattuvat huonosti hoidettuun ja vielä huonommin ruokittuun ruumiiseen. Armollisen neiti Dulcinean tulee olla kärsivällinen; vähimmin sitä aavistaessaan hän saa nähdä, että ihoni on iskuista tullut reikäiseksi kuin seula, ja niin kauan kuin ihminen ei ole kuollut, hän on yhä elossa; minä tarkoitan, että minäkin vielä elän ja että haluan täyttää, mitä olen luvannut.
Don Quijote kiitti häntä, söi hiukan Sanchon syödessä paljon, ja sitten molemmat ojentautuivat nukkumaan jättäen alinomaiset kumppanit, Rocinanten ja harmon, omin valloin ja ilman mitään rajoituksia syömään niityllä kasvavaa vehmasta ruohoa. He heräsivät verrattain myöhään, nousivat jälleen ratsujensa selkään ja lähtivät jatkamaan matkaansa pitäen kiirettä, jotta ehtisivät erääseen majataloon, joka näytti sijaitsevan peninkulman päässä sieltä. Minä puhun tässä majatalosta, koska Don Quijote sitä niin nimitti, vaikka hän muuten yleensä mainitsi kaikkia majataloja linnojen nimellä.
Niin he saapuivat perille ja kysyivät isännältä, voivatko saada yösijaa. Heille vastattiin, että se kävi päinsä ja että he saisivat samat mukavuudet ja yhtä hyvän kestityksen kuin olisivat voineet saada Zaragozassa. He astuivat maahan, ja Sancho vei eväsvaransa huoneeseen, jonka avaimen isäntä hänelle antoi. Hän toimitti eläimet talliin, ruokki ne, lähti sitten ulos kuulemaan, mitä hänen käskisi tehdä Don Quijote, joka istui kivirahilla oven ulkopuolella, ja kiitti taivasta varsinkin siitä, ettei tämä majapaikka ollut näyttänyt hänen isännästään linnalta. Illallisen aika lähestyi, he vetäytyivät huoneeseensa, ja Sancho kysyi isännältä, mitä hänellä oli antaa heille illalliseksi. Siihen isäntä vastasi, että he saisivat mitä ikänä haluaisivat, ja kehoitti Sanchoa tilaamaan mitä tahtoi, sillä tämä majatalo oli varustettu kaikella ilmassa lentävällä, maassa kulkevalla ja vedessä uivalla.
— Emme me niin paljoa tarvitse; — vastasi Sancho — me tyydymme pariin paistettuun kananpoikaan, sillä herrani on nirso ja vähäruokainen, enkä minäkään ole paha ahmatti.
Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut kananpoikia; haukat näet olivat ne ryöstäneet.
— No paistakaa sitten, herra isäntä, — virkkoi Sancho — kana, mutta katsokaa, että se on möyheä lihainen.
— Kana? Hyvä isä! — vastasi isäntä. — Enkös minä totta totisesti lähettänyt niitä eilen kaupunkiin myytäväksi kuudettakymmentä kappaletta; mutta kanoja lukuunottamatta teidän armonne voi tilata mitä haluaa.
— Jos niin on, — sanoi Sancho — niin täältä ei varmaankaan puutu vasikkaa eikä vohlaa.