— Pois tieltä, sinä saakelin mies, muuten tallaavat härät sinut murskaksi!
— Hoi, te riivatut, — vastasi Don Quijote — minä en välitä mistään härjistä, vaikka ne olisivat kaikkein villeimpiä, mitä Jarama rannoillaan kasvattaa! Tunnustakaa, te konnat, liikoja miettimättä, että se, mitä olen tässä julistanut, on totta; jollette sitä tee, joudutte ottelemaan minun kanssani.
Häränajajalla ei ollut aikaa vastata eikä Don Quijotella aikaa väistyä, vaikka olisi tahtonutkin, ja niin syöksyi koko joukko villejä sonneja ja kesyjä härkiä ja joukko häränajajia ja muuta väkeä, jotka olivat viemässä tätä karjaa johonkin paikkaan, missä oli järjestetty seuraavaksi päiväksi härkätaistelu, Don Quijoten ja Sanchon, Rocinanten ja harmon yli kukistaen heidät kaikki maahan ja heittäen kierimään pitkin kenttää. Sancho makasi siinä pahoin pideltynä, Don Quijote kauhun vallassa, harmo kolhittuna eikä Rocinantekaan parhaassa kunnossa. Vihdoin he sentään nousivat kaikki jaloilleen, ja Don Quijote, tavan takaa kompastuen ja kaatuen, alkoi kiireesti juosta härkälauman jälkeen huutaen täyttä kurkkua:
— Pysähtykää ja odottakaa, te kehnot konnat; tässä odottaa teitä ritari yksinään, eikä hän ole sitä lajia eikä sitä mieltä kuin ne, jotka sanovat, että pakenevalle viholliselle tulee rakentaa silta hopeasta!
Häränajajat, joilla oli kiire, eivät kumminkaan tuosta pysähtyneet eivätkä välittäneet hänen uhkauksistaan enempää kuin edellisen vuoden pilvistä. Väsymys pakotti Don Quijoten vihdoin pysähtymään, ja hän istahti, tuntien enemmän kiukkua kuin koston tyydytystä, tielle odottamaan Sanchon, Rocinanten ja harmon saapumista. Ne saapuivatkin, isäntä ja renki nousivat taas ratsuilleen ja lähtivät jatkamaan matkaansa pikemmin häpeissään kuin hyvillä mielin, huolimatta lausua jäähyväisiä jäljennetylle Arkadialle.
Yhdeksäskuudetta luku,
missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta erinomaisesta tapauksesta, jota sopii seikkailuna pitää.
Don Quijote ja Sancho saivat siihen pölyyn ja uupumukseen, joka heille oli jäänyt muistoksi härkien epäkohteliaasta käytöksestä, apua ja virkistystä eräällä puhtaalla ja kirkkaalla lähteellä, jonka löysivät viileästä lehdosta ja jonka partaalle molemmat, isäntä ja palvelija, masentuneina istuutuivat jättäen harmon ja Rocinanten vapaiksi riisuttuaan niiltä riimun ja suitset. Sancho kävi käsiksi haarapussinsa eväisiin ja otti siitä esiin, mitä tapasi nimittää särpimiksi; Don Quijote huuhteli suunsa ja pesi kasvonsa, ja tästä virkistyksestä hänen väsyneet voimansa jälleen elpyivät. Don Quijote oli kuitenkin yhä niin harmissaan, ettei syönyt mitään, ja Sancho puolestaan oli niin kohtelias, ettei uskaltanut koskea ruokiin, joita hänellä oli edessään, vaan odotti, että hänen herransa aloittaisi. Mutta huomattuaan sitten, ettei mietteisiinsä vaipunut Don Quijote ajatellutkaan ottaa leipää suuhunsa, Sancho alkoi mitään virkkamatta ja syrjäyttäen kaiken sopivaisuuden pistää poskeensa leipää ja juustoa, joita hänellä oli tarjona.
— Syö sinä, Sancho ystäväni, — sanoi Don Quijote — ylläpidä elämää, joka on sinulle arvokkaampi kuin minulle, ja salli minun kuolla raskaisiin ajatuksiini ja musertaviin onnettomuuksiini. Minä, Sancho, olen syntynyt elämään kuolemaa varten, ja sinä kuolemaan syödessäsi, ja jotta huomaat minun tässä puhuvan totta, katsele minua, josta kertovat painetut historiateokset, minua, joka olen asetöiltäni kuuluisa, teoissani moitteeton, minua, jota ruhtinaat kunnioittavat ja neidot tavoittelevat omakseen ja joka sittenkin loppujen lopuksi, kun toivoin urhoollisilla teoillani voitettuja ja ansaittuja palmuja, triumfeja ja seppeleitä, havaitsin tänä aamuna joutuneeni likaisten ja saastaisten elukkain sorkkain tallattavaksi ja möyhennettäväksi. Tämä ajatus tekee hampaani aroiksi, leukaperäni jäykiksi, käteni voimattomiksi ja riistää minulta kaiken ruokahalun, niin että aion antautua nälkäkuolemaan, joka on hirmuisin kaikista kuoleman lajeista.
— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho yhä vikkelästi ruokaansa pureksien — niin teidän armonne ei taida hyväksyä sitä sananlaskua, joka sanoo, että kelpaa kuolla, kun kuolee kylläisenä. Minä puolestani en ainakaan aio itseäni tappaa, vaan aion ennemmin tehdä niinkuin suutari, joka venyttää nahkaa hampaillaan, kunnes saa sen ulottumaan kyllin pitkälle; samoin minä venytän elämääni syömällä, kunnes se ulottuu niin kauas kuin taivas on säätänyt. Ja teidän tulee tietää, armollinen herra, ettei ole mitään suurempaa hulluutta kuin tahallaan joutua epätoivoon niinkuin teidän armonne, ja uskokaa minua: jos nyt ensin syötte ja sitten ojennatte itsenne hiukan nukkumaan tähän nurmen viheriöille patjoille, niin saatte nähdä, että herättyänne olette melkoista virkeämpi.