Samassa tuli siihen paikkaan, missä nämä neljä henkilöä olivat, toisen paimentytön veli, samoin paimeneksi puettuna, aivan yhtä upeassa asussa kuin molemmat paimentytöt. Nämä kertoivat hänelle, että heidän seurassaan oleva henkilö oli urhoollinen Don Quijote Manchalainen ja toinen hänen aseenkantajansa Sancho, jonka nuori mies jo tunsi, koska oli lukenut heidän historiansa. Muhkea paimen tervehti heitä kohteliaasti ja pyysi heitä lähtemään hänen kanssaan heidän teltoilleen; Don Quijoten täytyi suostua, ja niin he lähtivät. Samassa läheni meluava ajojoukko, ja verkot täyttyivät erilaisista linnuista, jotka verkkojen värin pettäminä eksyivät vaaraan, jota aikoivat välttää. Paikalle keräytyi neljättäkymmentä henkilöä, jotka olivat kaikki upeissa paimenten ja paimentyttöjen puvuissa, ja kaikki saivat heti tietää, keitä olivat Don Quijote ja hänen aseenkantajansa, mikä heitä kovin ilahdutti koska he jo tunsivat heidän historiansa. Keräännyttiin telttojen luo, missä oli katettu upeat, runsaat ja siistit pöydät. Don Quijotea kunnioitettiin luovuttamalla hänelle paras paikka; kaikki katselivat häntä ja olivat ihmeissään hänet nähdessään. Kun sitten ruoka-astiat oli vihdoin korjattu pois, koroitti Don Quijote erittäin juhlallisesti äänensä ja lausui:
— Vaikka muutamat väittävät, että ihmisten tekemiin suurimpiin synteihin kuuluu ylpeys, väitän minä, että pahin kaikista on kiittämättömyys, ja ajattelen näin väittäessäni yleistä sananpartta: että helvetti on täynnä kiittämättömiä. Tätä syntiä olen minä, mikäli se on ollut minulle mahdollista, koettanut välttää siitä lähtien, kun olen kyennyt järkeäni käyttämään, ja jollen voi palkita niitä hyviä tekoja, joita minulle tehdään, toisilla hyvillä teoilla, asetan niiden sijaan ainakin hartaan halun niitä suorittaa, ja jollei tämä riitä, teen ne yleisesti tunnetuiksi; sillä henkilö, joka kertoo hänen osakseen tulleista hyvistä töistä ja tekee ne tiettäviksi, olisi myös valmis niitä korvaamaan toisilla samanlaisilla, jos hän vain voisi; useimmiten näet ne, jotka saavat, ovat vähäpätöisempiä kuin ne, jotka antavat, ja niinmuodoin on Jumala kaikkein ylinnä, koska hän on kaikkein ylimmäinen antaja, eivätkä ihmisen lahjat voi milloinkaan vetää vertoja Jumalan antimille, niin ääretön ero on niiden välillä; mutta tätä kykenemättömyyttä ja puutteellisuutta korvaa sentään tavallaan kiitollisuus. Kiitollisena suosiosta, jota minulle on täällä osoitettu, mutta kykenemättä siihen vastaamaan samalla mitalla, minä siis pysyttelen oman kykyni ahtaissa rajoissa, tarjoan mitä voin ja mitä minulla on omaa satoa, ja sanon siis, että tulen kahden kokonaisen päivän kuluessa keskellä tätä Zaragozaan johtavaa maantietä puolustamaan ketä vastaan hyvänsä sitä väitettä, että nämä tässä paimentyttöjen valhepuvuissa esiintyvät neidit ovat maailman kauneimpia ja hienoimpia neitejä, lukuunottamatta vain verratonta Dulcinea Tobosolaista, minun aivoitusteni ainoata valtiatarta, tämä sanottuna kaikkien minua kuuntelevien suosiollisella luvalla.
Sancho, joka oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hänen sanojaan, puhkesi tuon kaiken kuultuaan äänekkäästi puhumaan ja lausui:
— Onko mahdollista, että maailmassa voi olla henkilöitä, jotka uskaltavat väittää ja vannoa, että tämä minun herrani on hullu? Sanokaa te, arvoisa paimenherrasväki: onko ketään maalaispappia, olipa hän kuinka viisas ja oppinut tahansa, joka kykenisi sanomaan, mitä isäntäni on sanonut, tai ketään vaeltavaa ritaria, olipa hänen urhoollisuutensa maine kuinka suuri hyvänsä, joka voisi tarjoutua tekemään, mitä isäntäni on tässä luvannut tehdä?…
Don Quijote kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi hänelle, kasvot vihaa hehkuen.
— Onko mahdollista, oi Sancho, että maan päällä voi olla ketään henkilöä, joka väittäisi ettet sinä ole hölmö sisältä samoinkuin päältäkin, ja lisäksi ties millaisilla ilkeyden ja lurjusmaisuuden ripsuilla kaunistettu. Kuka sinua käskee sekaantumaan minun asioihini ja tutkistelemaan, olenko viisas vai hullu? Ole vaiti äläkä vastaa mitään, vaan satuloi Rocinante, jos satula on riisuttu; me lähdemme panemaan täytäntöön lupaustani, ja koska oikeus on täysin minun puolellani, voi ennakolta katsoa voitetuiksi kaikki, jotka tahtovat ryhtyä vastarintaan.
Ankaran vihan vallassa ja harmiansa selvästi ilmaisten hän hyppäsi ylös istumapaikastaan jättäen kaikki läsnäolijat ihmettelemään ja saaden heidät epäröimään, oliko häntä pidettävä hulluna vai viisaana. Kun sitten oli yritetty suostutella häntä luopumaan sellaisesta haasteesta, koska kaikki täysin tunnustivat hänen hyväntahtoisen mielihalunsa, joten ei tarvittu mitään uusia todistuksia hänen urheutensa osoitukseksi, kun näet se, mitä hänen historiassaan oli hänen urotöistään kerrottu, täysin riitti, Don Quijote pysyi siitä huolimatta päätöksessään, nousi Rocinanten selkään, otti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja asettui keskelle valtamaantietä, joka kulki lähellä viheriää niittyä. Sancho seurasi häntä harmollaan, ja heidän jäljessään tulivat kaikki paimenjoukkoon kuuluvat henkilöt haluten nähdä, mihin hänen uhkarohkea ja ennenkuulumaton tarjoumuksensa johtaisi.
Asetuttuaan, kuten jo sanoin, keskelle tietä Don Quijote vapisutti ilmaa seuraavanlaisilla sanoilla:
— Te kulkijat ja matkustavaiset, ritarit, aseenkantajat, jalkaisin ja ratsain liikkuvat, jotka kuljette tätä tietä tai tulette sitä kulkemaan näinä kahtena seuraavana päivänä! Tietäkää, että Don Quijote Manchalainen, vaeltava ritari, on asettunut tähän puolustamaan väitettä, että maailman kaiken kauneuden ja rakastettavuuden voittaa se kauneus ja rakastettavuus, jolla on sijansa näillä niityillä ja näissä lehdoissa asuvissa nymfeissä, lukuunottamatta sieluni valtiatarta Dulcinea Tobosolaista. Käyköön siis päin, ken on toista mieltä, minä odotan häntä tässä.
Hän kertasi nämä samat sanat kahdesti, ja kummallakaan kerralla niitä ei kuullut yksikään seikkailija. Mutta kohtalo, joka ohjasi hänen asioitaan yhä parempaan päin, sääti niin, että vähän ajan kuluttua näkyi tiellä suuri joukko ratsastavia miehiä, joilla useilla oli peitset käsissä, kaikki ratsastaen yhdessä rykelmässä ja kovaa vauhtia. Ne, jotka olivat Don Quijoten seurassa, olivat tuskin ehtineet tuon joukon nähdä, kun kääntyivät ja poistuivat kauas tieltä, koska arvasivat, että voisivat joutua johonkin vaaraan, jos jäisivät odottamaan. Don Quijote yksin jäi paikalle pelottomin sydämin, ja Sancho Panza piiloutui Rocinanten lautasten taakse kuin kilven suojaan. Peitsimiesten joukko tuli lähemmäksi, ja eräs heistä, joka ajoi toisten edellä, alkoi huutaa Don Quijotelle: