— Minusta näyttää, Sancho, että tästä verkosta sukeutuu kaikkein merkillisimpiä seikkailuja, mitä kuvitella saattaa. Vietäköön minulta henki, jolleivät minua vainoavat noidat aio kietoa minua siihen estääkseen matkaani, ikäänkuin kostoksi siitä ynseydestä, jota olen osoittanut Altisidoralle. Mutta tietäkööt he, että minä, vaikka nämä verkot eivät olisi viheriästä langasta punotut, vaan kaikkein kovimmista timanteista, ja olisivat vielä lujemmat kuin se, johon seppien mustasukkainen jumala kietoi Venuksen ja Marsin, hajoittaisin ne ikäänkuin ne olisivat meriheinistä tai pumpulilangoista kudotut.
Kun hän sitten aikoi mennä eteenpäin ja repiä verkon kokonaan, astui puitten välistä yhtäkkiä hänen näkyviinsä kaksi erinomaisen kaunista paimentyttöä; ainakin he olivat paimentyttöjen vaatteissa, lukuunottamatta sitä, että heidän nuttunsa ja hameensa olivat hienoa brokadia, tarkoitan, että heidän hameensa olivat kaikkein hienointa kultakudelmaa. Heidän hiuksensa valuivat vapaina hartioille, ja niiden kultainen hohto voi kilpailla auringon säteitten kanssa; hiuksia koristi kaksi seppelettä, jotka olivat viheriästä laakerista ja punaisesta amarantista sidotut. Iältään he eivät näyttäneet olevan alle viidentoista eikä yli kahdeksantoista.
Tuo oli näky, joka sai Sanchon ihmeisiinsä, Don Quijoten jännityksen valtaan, auringon pysähtymään juoksussaan heitä katselemaan ja loi kaikkien neljän ympärille ihmeellisen hiljaisuuden. Ensimmäisenä alkoi vihdoin puhua toinen paimentyttö, joka lausui Don Quijotelle:
— Pysähtykää, herra ritari, älkää repikö näitä verkkoja, joita ei ole tähän jännitetty teidän vahingoksenne, vaan meidän huviksemme; ja koska tiedän, että tulette kysymään, miksi ne on tähän asetettu ja keitä me olemme, tahdon sen teille ilmoittaa muutamalla sanalla. Eräässä kylässä, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä täältä ja jossa on paljon ylhäistä väkeä ja paljon hidalgoja ja rikkaita henkilöitä, sopivat erinäiset sukulaiset ja ystävät keskenään, että me, heidän poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, naapurit, ystävät ja sukulaiset, tulisimme huvittelemaan tähän paikkaan, joka on miellyttävimpiä koko seudussa, ja että koko seura muodostaisi uuden idyllisen Arkadian, missä me tytöt esiintyisimme paimentyttöinä ja nuoret miehet paimenina. Me olemme opetelleet kaksi paimennäytelmää; toisen niistä on sepittänyt kuuluisa runoilija Garcilaso, toisen on kirjoittanut mainio Camões omalla portugalinkielellään, mutta me emme ole niitä vielä esittäneet. Me saavuimme tänne eilen, olemme pystyttäneet lehvien alle muutamia telttoja, semmoisia, joita nimitetään matkateltoiksi, runsasvetisen puron rannalle, joka kostuttaa kaikkia näitä niittyjä; viime yönä kiinnitimme puitten väliin nämä verkot viekoitellaksemme typeriä lintuja, jotta ne pitämämme melun säikähdyttäminä niihin lentäisivät. Jos te, armollinen herra, haluatte tulla vieraaksemme, niin teidät otetaan vastaan kohteliaasti ja ystävällisesti, sillä nyt ei tänne päästetä huolta ja alakuloisuutta.
Hän vaikeni eikä virkkanut enempää. Don Quijote vastasi hänelle:
— Ihana neiti, Aktaion ei varmaankaan ollut niin ihastunut ja hämmästynyt äkkiarvaamatta nähdessään Dianan kylpevän aalloissa kuin minä nähdessäni teidän kauneutenne. Minä ylistän teidän huvienne aihetta ja kiitän ystävällisistä kohteliaisuuksistanne, ja jos voin jollakin tavalla teitä palvella, voitte huoleti minua käskeä, varmasti luottaen siihen, että tulen teitä tottelemaan, sillä minun toimenani on juuri osoittaa kiitollisuutta ja tehdä hyvää kaikenlaisille ihmisille, varsinkin niin ylhäisille kuin teidän henkilönne näyttävät olevan; ja jos nämä verkot, jotka varmaan sulkevat piiriinsä vain pienen alueen, kiertäisivät koko maanpiiriä, niin minä etsisin uusia maailmoita voidakseni kulkea niiden kautta näitä rikkomatta; ja jotta luottaisitte näihin liioitteleviin lupauksiini, tietäkää, ettei lupauksen antaja ole kukaan vähäisempi kuin Don Quijote Manchalainen, jos hänen nimensä ehkä on ehtinyt teidän kuuluviinne.
— Voi rakas ystäväni, — sanoi nyt toinen paimentyttö toverilleen — ajattele, kuinka suuri onni on tullut osaksemme! Näetkö tämän herran, joka on edessämme? No niin, sinun tulee tietää, että hän on maailman urhoollisin, rakastunein ja käytökseltään hienoin ritari, jollei ole pettäväinen se hänen urotöistään kertova painosta ilmestynyt historia, jonka olen lukenut. Lyönpä vetoa, että tämä kelpo mies, joka saapuu hänen kanssaan, on muudan Sancho Panza, hänen aseenkantajansa, jolle ei hupaisuudessa kukaan vedä vertoja.
— Siinä on perää; — sanoi Sancho — minä olen juuri teidän armonne mainitsema vekkuli ja aseenkantaja, ja, tämä herra on minun isäntäni, se historiassa mainittu ja kuvattu Don Quijote Manchalainen.
— Ah! — virkkoi toinen. — Pyydetään, hyvä ystävä, hartaasti häntä jäämään, sillä vanhempamme ja veljemme ovat siitä varmaan sanomattomasti hyvillään. Olenhan minäkin kuullut kerrottavan hänen urhoollisuudestaan ja rakastettavuudestaan aivan samaa kuin sinä äsken mainitsit; ja ennen kaikkea sanotaan, että hän on kaikkein lujin ja luotettavin rakastaja, mitä tunnetaan, ja että hänen naisensa on muudan Dulcinea Tobosolainen, jolle koko Espanjassa myönnetään kauneuden kunniapalkinto.
— Siihen onkin täysi syy, — virkkoi Don Quijote — mikäli ei teidän verraton kauneutenne saata seikkaa epäilyksenalaiseksi. Mutta älkää huoliko vaivautua, armolliset neidit, minua pidättämään, sillä kutsumukseni välttämättömät velvollisuudet eivät salli minun missään levätä.