— Totisesti, armollinen herra isäntäni, jos sitä, mitä meille tänään on tapahtunut, sopii nimittää seikkailuksi, niin se on ollut kaikkein lempeimpiä ja suloisimpia, mitä meille on koko vaelluksemme kestäessä sattunut: me olemme selviytyneet siitä joutumatta piestyiksi ja ollenkaan pelästymättä, emme ole paljastaneet miekkaamme, ruumiimme eivät ole kellahtaneet maahan, emmekä ole joutuneet näkemään nälkää. Kiitetty olkoon Jumala, joka on sallinut minun nähdä semmoista omin silmin.
— Sinä puhut hyvin ja oikein, Sancho; — sanoi Don Quijote — mutta sinun tulee ottaa huomioon, etteivät viikot ole veljeksiä eivätkä kulu samalla tavalla; ja sitä, mitä rahvas yleensä nimittää enteiksi ja mikä ei perustu mihinkään luonnolliseen syyhyn, tulee ymmärtäväisen ihmisen pitää onnellisena sattumana ja sellaisena arvostella. Joku sellainen taikauskoinen nousee aamulla, lähtee ulos, kohtaa jonkun Pyhän Franciskuksen munkkikunnan veljen, kääntyy ja palaa Antiinsa kuin olisi kohdannut aarnikotkan. Toinen, joku Mendoza,[50] kaataa epähuomiossa suolaa pöydälle, ja tuosta valahtaa heti hänen sydämeensä syvä alakuloisuus, ikäänkuin luonto olisi velvollinen ilmoittamaan tulevaisia onnettomuuksia mainitunlaisilla joutavilla seikoilla. Järkevän kristityn ihmisen ei pidä saivarrellen pyrkiä saamaan selkoa siitä, mitä taivas aikoo tehdä. Scipio astuu maihin Afrikassa, kompastuu hypätessään maihin, hänen sotamiehensä pitävät tuota huonona enteenä, mutta hän syleilee maan kamaraa ja sanoo: »Sinä et pääse minulta pakoon, Afrika, sillä minä pidän sinua lujasti sylissäni.» Minulle, Sancho, on siis ollut erinomainen sattuma, että olen tullut kohdanneeksi nuo kuvat.
— Sen kyllä uskon; — vastasi Sancho — mutta nyt pyytäisin teidän armoanne sanomaan minulle, mistä johtuu, että espanjalaiset, aikoessaan lähteä johonkin taisteluun, huutavat avukseen tuota pyhää Jaakkoa Mauriensurmaa näillä sanoilla: »Santiago ja kiinni Espanja!»[51] Onko Espanja kukaties irti, niin että se pitää panna kiinni, vai mitä merkillistä hommaa se on?
— Sinä olet ylen typerä, Sancho; — vastasi Don Quijote — muista, että tuon suuren punaristiritarin[52] on Jumala antanut Espanjalle maan suojeluspyhimykseksi ja varjelijaksi, varsinkin niissä ankaroissa otteluissa, joita espanjalaisilla on ollut maurien kanssa, ja siksi he huutavat häntä avukseen ja puolustajakseen kaikissa aloittamissaan taisteluissa, ja onpa niissä monta kertaa nähty hänen itsensä kumoavan ja kaatavan, hävittävän ja surmaavan Hagarin poikien joukkoja; ja tämän seikan todistukseksi voisin mainita sinulle paljon esimerkkejä, joita kerrotaan todenperäisissä espanjalaisissa historioissa.
Sancho vaihtoi puheenaihetta ja sanoi isännälleen:
— Minua, armollinen herra, ihmetyttää herttuattaren kamarineidin Altisidoran julkeus. Hänet oli varmaan pahoin haavoittanut ja lävistänyt tuo, jota mainitaan Amorin nimellä. Hänenhän sanotaan olevan melkein sokea poika, joka kaihestaan tai paremmin sanoen sokeudestaan huolimatta osuu aina maaliinsa, jos valitsee maalikseen ihmisen sydämen, olipa tämä maali kuinka pieni tahansa, osuu siihen ja sen kerrassaan puhkaisee nuolillaan. Olen myös kuullut sanottavan, että tyttöjen siveys ja häveliäisyys katkaisee lemmennuolien kärjen ja tylsyttää ne, mutta tässä Altisidorassa ne näyttävät pikemmin teroittuvan kuin tylsyvän.
— Ota huomioon, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ettei Amor menettele toimissaan hienotunteisesti eikä pysyttele järjellisissä rajoissa, vaan on samanluontoinen kuin kuolema, joka hyökkää yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin paimenten mataloihin majoihin, ja että se, otettuaan sydämen täysin valtaansa, ensi työkseen karkoittaa siitä kaiken pelon ja häveliäisyyden. Juuri siksi Altisidorakin ilmaisi julkeasti tunteensa, jotka nostavat poveeni pikemmin hämminkiä kuin sääliä.
— Sehän on selvää julmuutta! — sanoi Sancho. Ennenkuulumatonta kiittämättömyyttä! Omasta puolestani voin sanoa, että neidin lausuma pieninkin lemmensana olisi minut kukistanut ja tehnyt hänen alamaisekseen. Voi koiranpoika, millainen kivisydän, millainen pronssipovi, ja sielu selvää muurisavea! Mutta minä en voi ymmärtää, mitä se neiti näki teidän armossanne semmoista, mikä sai hänet niin antautumaan ja alistumaan. Missä on se komea ulkonäkö, se reippaus, se sievyys, missä ne kasvot, missä nämä mainitsemani seikat erikseen tai kaikki yhdessä, jotka saivat hänet rakastumaan; olen näet totta totisesti monta kertaa pysähtynyt katselemaan teidän armoanne kantapäästä aina ylimmän hiuskarvan huippuun, mutta näen ainoastaan seikkoja, jotka ovat pikemmin omansa peloittamaan kuin rakastuttamaan, ja olenhan sitäpaitsi kuullut sanottavan, että kauneus on ensimmäinen ja etevin ominaisuus, joka sytyttää rakkautta, ja koska teidän armossanne ei yhtään kauneutta ole, en ymmärrä, mihin se raukka rakastui.
— Sinun tulee tietää, Sancho, — vastasi Don Quijote — että on olemassa kahdenlaista kauneutta, nimittäin sielun ja ruumiin kauneutta; sielun kauneus loistaa ja ilmenee ymmärryksessä, kunniallisuudessa, jalossa toiminnassa, anteliaisuudessa ja moitteettomassa käytöksessä, ja kaikki nämä ominaisuudet voivat olla rumassa ihmisessä; ja katseen kiintyessä tähän kauneuteen, eikä ruumiin kauneuteen, siitä yleensä syntyy kiihkeä ja ylivoimainen rakkaus. Minä, hyvä Sancho, tiedän kyllä, etten ole kaunis, mutta tiedän myös, etten ole muodoton, ja arvokkaalle miehelle riittää, ettei hän ole mikään hirviö, jotta häntä voidaan hellästi rakastaa, jos hänellä vain on mainitsemani sielunlahjat.
Näissä puheissa ja keskusteluissa he saapuivat erääseen metsikköön, joka oli vähän matkan päässä tiestä, ja Don Quijote havaitsi äkkiarvaamatta kietoutuneensa viheriästä langasta kudottuun verkkoon, joka oli kiinnitetty puitten väliin. Ollenkaan käsittämättä, mitä tämä saattoi merkitä, hän sanoi Sancholle: