— Ei suinkaan asia niin ollut, — sanoi Sancho vaan hän varmaan noudatti sananlaskua, joka sanoo, että kohtuus hyvä kaikessa, makkarassakin.
Don Quijote nauroi ja pyysi ottamaan pois seuraavan peitteen, jonka alta tuli näkyviin Espanjan Suojeluspyhimys. Hän oli ratsun selässä, kädessä verinen miekka, hän ajoi kumoon maureja syöksyen heidän päittensä ylitse, ja hänet nähdessään Don Quijote lausui:
— Tämä on oikea ritari Kristuksen sotajoukoista: hänen nimensä on pyhä Jaakko Mauriensurma, hän on kaikkein urhoollisimpia pyhimyksiä ja ritareita, mitä on ollut maailmassa ja nyt on taivaassa.
Sitten otettiin jälleen pois peite, ja sen alta tuli näkyviin pyhä Paavali putoamassa ratsultaan, kaikkine yksityisseikkoineen, joita yleensä kuvataan hänen kääntymistään esittäviin alttaritauluihin. Nähdessään hänet niin ilmielävänä, että olisi luullut Kristuksen todella hänelle puhuvan ja Paavalin vastaavan, Don Quijote sanoi:
— Tämä oli kaikkein suurin vihollinen, mitä Herramme Jumalan kirkolla oli hänen aikanaan, ja kaikkein voimallisin puolustaja, mitä sillä tulee milloinkaan olemaan; hän oli eläessään vaeltava ritari ja pysyi pyhänä taistelijana hamaan kuolemaan saakka, uupumattomana työmiehenä Herran viinamäessä, kansojen opettajana, joka oli saanut oppinsa taivaasta,[48] missä hänen mestarinaan ja opettajanaan oli itse Jeesus Kristus.
Useampia kuvia ei ollut; siksi Don Quijote käski ne jälleen peittää ja sanoi niiden kuljettajille:
— Olen katsonut hyväksi enteeksi, rakkaat veljet, että olen nähnyt, mitä olen nähnyt, sillä nämät pyhät miehet harjoittivat samaa tointa, jota minä harjoitan, nimittäin asetointa, vaikka minun ja heidän kesken on se ero, että he olivat pyhimyksiä ja taistelivat taivaallisella tavalla, minä sitävastoin olen syntinen ihminen ja taistelen inhimillisellä tavalla. He valloittivat taivaan väkisin, sillä taivaan valtakuntaan voidaan hyökätä,[49] minä taas en toistaiseksi tiedä, mitä voin valloittaa suurellakaan vaivalla; mutta jos valtiattareni Dulcinea Tobosolainen sattuisi sentään vapautumaan vaikeuksista, joiden alaisena on, niin onneni olisi parempi, mieleni pääsisi tasapainoon, ja minä voisin ohjata askeleni paremmalle tielle kuin se, jota nyt vaellan.
— Jumala sen kuulkoon, ja piru olkoon kuuro — virkkoi siihen Sancho.
Miehet ihmettelivät sekä Don Quijoten ulkomuotoa että hänen puhettaan eivätkä ymmärtäneet puoltakaan siitä, mitä hän tarkoitti. He lopettivat ateriansa, nostivat kuvat olkapäilleen, sanoivat hyvästi Don Quijotelle ja lähtivät jatkamaan matkaansa.
Sanchosta tuntui jälleen kuin ei hän olisi milloinkaan herraansa oikein tuntenut, hän ihmetteli, mitä kaikkea tämä tiesi, ja hänestä näytti, ettei maailmassa ollut yhtään historiaa eikä tapahtumaa, jota hän ei tuntenut kuin viittä sormeaan ja säilyttänyt uskollisesti muistissaan. Sancho sanoi: