— Vapaus, hyvä Sancho, on kalleimpia lahjoja, mitä taivas on ihmisille suonut; sille eivät vedä vertoja ne aarteet, joita maa sisäänsä kätkee ja meri helmaansa salaa; vapauden samoinkuin kunnian tähden sopii ja tuleekin uskaltaa henkensä; vankeus sitävastoin on suurin onnettomuus, mikä voi ihmisiä kohdata. Sanon tämän, Sancho, siksi, että olet varmaan havainnut, millaista hekumallista ja yltäkylläistä elämää olemme viettäneet linnassa, josta nyt lähdemme. Mutta sittenkin minusta tuntui keskellä noita ylellisiä pitoja ja jäähdytettyjä juomia, että olin kuin nälkäänäkevä, koska en nauttinut niitä niin vapaasti kuin olisin nauttinut, jos kaikki olisi ollut omaani; velvollisuus korvata hyviä tekoja ja suosionosoituksia, joita on osakseen saanut, on näet kahle, joka estää sielua vapaasti liikkumasta. Onnellinen se, jolle taivas on antanut leivänkannikan hänen tarvitsematta siitä kiittää ketään muuta kuin taivasta itseään!
— Huolimatta kaikesta, mitä teidän armonne nyt sanoi, – virkkoi Sancho — on väärin, jollemme ole puolestamme kiitollisia niistä kahdestasadasta dukaatista, jotka minulle antoi kukkaroineen päivineen herttuan hovimestari ja joita nyt kannan povellani kuin sydämen laastarina ja vahvistavana lääkkeenä kaiken sen varalta, mitä voi sattua; me näet emme suinkaan aina löydä linnoja, missä meitä kestitään, vaan voimme kenties osua majapaikkoihin, missä meitä piestään.
Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa molemmat vaeltajat, ritari ja aseenkantaja, liikkuivat eteenpäin. Kuljettuaan hiukan toista peninkulmaa he näkivät eräällä viheriällä niityllä ruohikossa noin tusinan miehiä, jotka olivat talonpoikaispuvuissa ja istuivat nuttujensa päällä aterioimassa. Heillä oli vierellään eräänlaisia valkoisia lakanoita, joilla he olivat jotakin peittäneet; lakanat olivat maasta koholla ja erillään toisistaan. Don Quijote lähestyi aterioitsevia, tervehti heitä ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, mitä oli noitten liinojen alla. Eräs miehistä vastasi:
— Hyvä herra, näiden peitteitten alla on muutamia veistokuvia, jotka tullaan liittämään kylämme kirkossa rakenteilla olevaan alttariin; me kuljetamme niitä peitettyinä, jotta ne eivät menetä kiiltoaan, ja kannamme niitä olkapäillämme, jotta ne eivät säry.
— Jos suvaitsette, — vastasi Don Quijote — haluaisin mielelläni ne nähdä, sillä kuvat, joita kuljetetaan niin varovasti, ovat varmaan oivallisia.
— Ovatpa tietenkin! — vastasi mies. — Osoittaahan sen jo niiden hinta, sillä niiden joukossa ei totisesti ole yhtäkään, joka ei maksa kuudettakymmentä dukaattia ja jos teidän armonne haluaa nähdä, että niin on laita, niin odottakaa vähän, saatte nähdä sen omin silmin.
Mies nousi aterialtaan ja meni ottamaan pois peiton ensimmäisen kuvan päältä, joka esitti ratsastavaa Pyhää Yrjänää. Ratsun jaloissa kiemurteli louhikäärme, ja pyhä Yrjänä oli syöksemässä sen kitaan peistään niin tuimasti kuin ainakin häntä esittävissä kuvissa. Kuva hehkui kuin sula kulta, kuten sanotaan. Sen nähdessään Don Quijote sanoi:
— Tämä oli eräs kaikkein parhaita vaeltavia ritareita taivaallisessa sotajoukossa; hänen nimensä oli pyhä Yrjänä, ja hän oli sitäpaitsi neitojen suojelija. Katsotaanpa tätä toista.
Mies otti peitteen pois, ja näkyviin tuli ratsastava pyhä Martti, joka oli antamassa viittansa toista puolta köyhälle. Tuskin sen nähtyään Don Quijote virkkoi:
— Tämäkin ritari kuului kristittyihin seikkailijoihin, ja minä uskon, että hän oli vielä anteliaampi kuin urhoollinen, kuten voit nähdä, Sancho, siitä, että hän antaa puolet viittaansa köyhälle, ja tämä tapahtuu varmaan talviseen aikaan; jollei olisi niin laita, hän varmaan antaisi koko viitan, niin armelias hän oli.