— Jumaliste, teidän armonne on oikeassa; — vastasi kastilialainen — sillä neuvojen antaminen tuolle kelpo miehelle on potkimista tutkainta vastaan; mutta kaikesta huolimatta on mielestäni sääli, että mielevyys, jota tämän mielenvikaisen sanotaan osoittavan kaikissa muissa asioissa, virtaa pois hänen vaeltavan ritariutensa viemäriä pitkin. Mutta koskekoon teidän armonne lausuma kehoitus, että minun pitää mennä hiiteen, minua ja kaikkia jälkeläisiäni, jos koskaan tämän jälkeen, vaikka eläisin vanhemmaksi kuin Metusalem, annan neuvoa kenellekään, vaikka sitä minulta pyydettäisiin.
Neuvoja lähti tiehensä, ja ratsastusta jatkettiin; mutta sitten syntyi niin kova ahdinko katupoikien ja kaikenlaisen muun väen tungeksiessa ja lukiessa Don Quijoten selässä olevaa julkipanoa, että Don Antonion täytyi ottaa se pois, ikäänkuin olisi pudistellut siitä pois vain jotakin muuta.
Tuli ilta, palattiin kotiin. Siellä pantiin toimeen tanssiaiset, sillä Don Antonion puoliso, joka oli ylhäinen ja hilpeä, kaunis ja älykäs nainen, oli kutsunut muutamia ystävättäriään luokseen kunnioittamaan vierasta ja nauttimaan hänen ennenkuulumattomista hullutuksistaan. Muutamat heistä saapuivat, nautittiin upea illallinen, ja tanssiaiset alkoivat keho kymmenen tienoissa illalla. Naisten joukossa oli kaksi luonnonlaadultaan veitikkamaista ja kujeellista, ja he, vaikka olivat aivan kunniallisia, käyttäytyivät kuitenkin hiukan vapaasti saadakseen aikaan pilaa ketään loukkaamatta. He kutsuivat Don Quijotea tanssiin niin uutterasti, että kerrassaan uuvuttivat hänet, eikä ainoastaan ruumiillisesti, vaan myös sielullisesti. Maksoi tosiaan vaivan katsella Don Quijoten hahmoa, kun hän kävi tanssiin pitkänä, laihana ja kelmeänä, ihomyötäisissä vaatteissa, kömpelönä eikä suinkaan kevytjalkaisena. Naiset häntä salaa liehittelivät, ja hän puolestaan torjui heidän lähentelyään, samoin salavihkaa; mutta huomatessaan lähentelyn käyvän liialliseksi hän sitten koroitti äänensä ja sanoi:
— Fugite, partes adversae![63] Jättäkää minut rauhaan, te epätervetulleet lemmenajatukset. Luopukaa, arvoisat rouvat, toiveistanne, sillä hän, joka on minun toiveitteni valtiatar, verraton Dulcinea Tobosolainen, ei suvaitse mitään muita tunteita niiden ohella, jotka tekevät minut hänen vasallikseen ja alamaisekseen.
Niin sanottuaan hän istuutui lattialle keskelle salia, uupuneena ja riutuneena tanssin vaatimasta ankarasta ponnistuksesta. Don Antonio käski nostaa hänet ja kantaa sänkyyn, ja ensimmäisenä kävi häneen käsiksi Sancho sanoen:
— Hiisi vieköön, rakas herrani ja isäntäni, jopa olette tanssinut! Luuletteko, että kaikki sankarit ovat tanssijoita ja kaikki vaeltavat ritarit tanssimestareita? Minä vakuutan teille, että erehdytte, jos niin luulette: on semmoisia, jotka pelkäämättä käyvät surmaamaan jättiläistä mieluummin kuin ottamaan yhtäkään tanssiaskelta. Jos tässä olisi ollut kysymyksessä tavallinen koputustanssi, olisin astunut teidän sijaanne, sillä sitä lajia minä tanssin kuin poika, mutta tämmöisiin herrasväen tansseihin ei minusta ole.
Näillä ja muilla samanlaisilla puheillaan Sancho nauratti tanssiseuraa ja vei sitten isäntänsä sänkyyn peittäen hänet huolellisesti, jotta hän saisi hikoilla pois tanssista mahdollisesti koituneen vilustumisen.
Seuraavana päivänä Don Antoniosta näytti sopivalta käydä koettelemaan lumottua päätä, ja niin hän sulkeutui huoneeseen, jossa pää oli, Don Quijoten, Sanchon ja kahden ystävänsä sekä molempien naisten kanssa, jotka olivat uuvuttaneet Don Quijoten tanssissa ja olivat jääneet siksi yöksi Don Antonion puolison luo. Hän kertoi heille, millainen kyky tuossa päässä piili, pyysi heitä olemaan siitä kenellekään kertomatta ja sanoi, että tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin tämän lumotun pään kykyä koeteltiin. Don Antonion molempia ystäviä lukuunottamatta ei kukaan tuntenut tämän noituuden salaisuutta, ja hekin olisivat joutuneet ihmettelemään samoinkuin muut, jollei Don Antonio olisi sitä ennakolta heille ilmaissut. Muu ei ollut mahdollistakaan; niin taitavasti pää oli rakennettu.
Ensimmäisenä astui pään korvan luo Don Antonio itse ja lausui hiljaisella äänellä, mutta kumminkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:
— Sano minulle, pää, sen voiman nimessä, joka sinussa asuu: mitä minä nyt ajattelen?