— Tähän lupaukseenne luottaen — vastasi Don Antonio — tahdon antaa teidän armonne nähdä ja kuulla seikkoja, jotka teitä ihmetyttävät, ja lieventää hiukan ikävyyttä, jota tunnen, kun ei ole, kenelle ilmaista salaisuuksiani, joita ei sovi uskoa kaikille.
Don Quijote oli ihmeissään ja odotti, mihin tämä varovaisuus lopulta johtaisi. Samassa Don Antonio tarttui hänen käteensä, kuljetti sitä pronssipään ja koko pöydän sekä sen alla olevan jaspisjalan yli ja sanoi sitten:
— Tämän pään, herra Don Quijote, on tehnyt ja valmistanut eräs kaikkein suurimpia noitia ja velhoja, mitä maailmassa on milloinkaan ollut; minä luulen, että hän oli syntyjään puolalainen ja oli saanut oppinsa kuuluisalta Escotillolta,[62] josta kerrotaan niin paljon ihmeellistä; hän oli täällä talossani ja valmisti hänelle antamani tuhannen dukaatin hinnasta tämän pään, jossa on se ominaisuus ja kyky, että se vastaa kaikkeen, mitä siltä kysytään, kun kysymykset lausutaan sen korvaan. Sen valmistaja otti huomioon ilmansuunnat, piirsi taikamerkkejään, tähyili tähtiä, piti silmällä otollisinta hetkeä ja sai sen lopulta niin täydelliseksi kuin huomenna tulemme näkemään; perjantaisin se näet on mykkä, ja koska tänään on perjantai, se vaatii meitä odottamaan huomiseen. Sillävälin teidän armonne voi valmistautua harkitsemalla, mitä haluatte siltä kysyä; minä näet tiedän kokemuksesta, että se vastatessaan puhuu aina totta.
Don Quijote ihmetteli kovin pään kykyä ja ominaisuutta ja voi tuskin uskoa Don Antonion sanoja, mutta ajatellessaan, kuinka lyhyen ajan kuluttua koe tulisi tehtäväksi, hän ei huolinut sanoa mitään muuta kuin kiitokset siitä, että hänen isäntänsä oli ilmaissut hänelle niin suuren salaisuuden. He poistuivat huoneesta, Don Antonio lukitsi oven, ja he lähtivät saliin, missä muut herrat olivat. Sancho oli tällävälin näille kertonut useita hänen herrallensa sattuneita seikkailuja ja tapahtumia.
Iltapäivällä he veivät Don Quijoten ratsastamaan, ei varuksissa, vaan tavallisessa puvussa, puettuna keltaisenruskeasta verasta tehtyyn laajaan päällystakkiin, joka olisi saanut itse pakkasenkin hikoilemaan tänä vuodenaikana. He käskivät talon palvelijoita sillävälin huvittamaan Sanchoa, niin ettei hänen päähänsä pistäisi lähteä ulos. Don Quijote ei ratsastanut Rocinantella, vaan isolla muuliaasilla, joka asteli aivan tasaisesti komeissa valjaissaan. Päällystakki pantiin hänen hartioilleen ja selkään kiinnitettiin hänen huomaamattaan pergamentti, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin: Tämä on Don Quijote Manchalainen. Heti ratsastuksen alussa veti pergamenttilappu puoleensa kaikkien huomiota, jotka joutuivat sen näkemään, ja kun he siitä lukivat »Tämä on Don Quijote Manchalainen», joutui Don Quijote ihmeisiinsä havaitessaan, että kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat hänet ja mainitsivat hänen nimensä. Siksi hän kääntyi Don Antonion puoleen, joka ratsasti hänen vierellään, ja virkkoi hänelle:
— Vaeltavan ritarin ammattiin sisältyy totisesti suuria etuja, sillä se tekee harjoittajansa tunnetuksi ja kuuluisaksi kaikilla maailman äärillä; katsokaahan, armollinen herra Don Antonio, kuinka tämän kaupungin katupojatkin tuntevat minut, vaikka eivät ole koskaan ennen minua nähneet.
— Niin on laita, herra Don Quijote, — vastasi Don Antonio — sillä yhtä vähän kuin tulta voidaan pitää piilossa tai sisään suljettuna, voi kuntokaan jäädä tunnetuksi tulematta, ja kunto, joka saavutetaan harjoittamalla asetointa, loistaa kirkkaammin kuin mikään muu.
Sattui sitten, että Don Quijoten ratsastaessa eteenpäin suosionosoitusten kaikuessa, kuten jo aikaisemmin mainittiin, muudan kastilialainen, joka oli lukenut hänen selässään olevan ilmoituksen, koroitti äänensä ja sanoi:
– Piru sinut periköön, Don Quijote Manchalainen! Kuinka olet päässyt tänne saakka saamatta surmaasi niissä lukemattomissa selkäsannoissa, joita sinulle on annettu? Sinä olet hullu, ja jos olisit hullu yksinäisyydessä ja hulluutesi suljettujen ovien takana, ei olisi niinkään pahasti; mutta sinulla on kyky tehdä kaikki, jotka seurustelevat tai ovat tekemisissä kanssasi, yhtä hulluiksi ja järjettömiksi, ja jollei sanojani uskota, niin katsottakoon vain noita herroja, jotka ovat seurassasi. Palaa kotiisi, mieletön, hoida taloasi, vaimoasi ja lapsiasi ja luovu näistä järjettömyyksistä, jotka kalvavat aivojasi ja kuorivat pois ymmärryksesi kerman.
— Hyvä ystävä, — sanoi Don Antonio — menkää te matkaanne jakamatta neuvojanne, kun niitä ei teiltä pyydetä. Herra Don Quijote Manchalainen on varsin viisas, emmekä me, jotka olemme hänen seurassaan, ole liioin typeriä. Hyvettä tulee kunnioittaa, tavattakoon sitä niissä tahansa, ja menkää itse hiiteen huolimatta sekaantua asioihin, jotka eivät teitä liikuta.