Sinä päivänä oli Don Antonion luona päivällisillä muutamia hänen ystäviään, jotka kaikki kunnioittivat Don Quijotea ja kohtelivat häntä niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, mistä hän tuli erittäin ylpeäksi ja sanomattoman iloiseksi. Sancho lausui niin paljon hupaista, että kaikki talon palvelijat kuuntelivat häntä kuin henkeään pidättäen ja samoin kaikki muut, jotka olivat häntä kuuntelemassa. Pöydässä oltaessa Don Antonio sanoi Sancholle:
— Me olemme tässä saaneet kuulla, hyvä Sancho, että te syötte kanamureketta ja kokkareita niin mielellänne, että liikaa saadessanne pistätte sen poveenne seuraavaa päivää varten.
— Ei, armollinen herra, se ei pidä kutiansa, — vastasi Sancho — sillä minä olen pikemmin siisti kuin ahmatti, ja herrani Don Quijote, joka on tässä läsnä, tietää hyvin, että me molemmat tulemme usein toimeen kahdeksan päivää kourallisella terhoja tai pähkinöitä. Totta kyllä, että toisinaan niin sattuessa, kun lehmää mulle tarjotaan, käyn viipymättä ottamaan, tarkoitan, että syön, mitä minulle tarjotaan, ja käytän kutakin aikaa hyväkseni, mutta olkoon kuka tahansa, joka on väittänyt, että minä olen suuri ahmatti ja rähjys, hän tietäköön, ettei siinä puheessa ole perää pahaakaan; ja minä olisin sanonut tämän hiukan toisin, jollen olisi ottanut huomioon tässä pöydässä istuvia kunnianarvoisia partoja.
— Varmaa on, — virkkoi Don Quijote — että Sanchon aterioidessaan osoittama kohtuus ja siisteys voidaan kirjoittaa ja piirtää pronssitauluihin, jotta se pysyy iäisessä muistossa tulevia aikoja varten. Nälkäisenä hän tosin saattaa näyttää hiukan ahmatilta, koska syö nopeasti ja pureksii ruokaa suun täydeltä, mutta siisteydestä hän aina pitää huolen, ja ollessaan käskynhaltiana hän oppi syömään oikein hienosti, niin että söi haarukalla viinirypäleitä ja omenansiemeniäkin.
— Mitä! — virkkoi Don Antonio. — Onko Sancho ollut käskynhaltiana?
— On, — vastasi Sancho — Barataria-nimisen saaren käskynhaltiana. Minä hallitsin sitä kymmenen päivää niin ettei paremmasta apua; niinä päivinä menetin mieleni rauhan ja opin halveksimaan kaikkia maailman käskynhaltianvirkoja; minä pakenin sieltä, putosin erääseen luolaan, mihin luulin kuolevani ja mistä pelastuin ihmeellisellä tavalla.
Don Quijote kertoi nyt yksityiskohtaisesti Sanchon koko käskynhaltiatarinan, joka kovin miellytti kuulijoita.
Aterian päätyttyä Don Antonio tarttui Don Quijoten käteen ja lähti hänen kanssaan erääseen sivuhuoneeseen, missä ei ollut mitään muita huonekaluja kuin pöytä, joka näytti olevan jaspista ja lepäsi samasta kivilajista tehdyllä alustalla; pöydälle oli asetettu Rooman keisaria muistuttava pronssiselta näyttävä rintakuva. Don Antonio kulki Don Quijoten kanssa ympäri koko huoneen kiertäen pöydän moneen kertaan ja sanoi sitten:
— Herra Don Quijote, nyt, kun varmasti tiedän, ettei kukaan meitä kuule eikä kuuntele, ja ovi on suljettu, tahdon kertoa teidän armollenne erään kaikkein merkillisimpiä seikkailuja tai oikeammin sanoen uutuuksia, mitä kuvitella saattaa, sillä ehdolla, että teidän armonne sijoittaa sen, mitä tulen teille sanomaan, vaiteliaisuutensa syvimpään kätköön.
— Sen vannon, — vastasi Don Quijote — ja paremmaksi vakuudeksi panen vielä hautakiven sen päälle, sillä tietäköön teidän armonne, herra Don Antonio (hän näet jo tiesi isäntänsä nimen), että puhutte henkilön kanssa, jolla kyllä on korvat kuulla, mutta jolla ei ole kieltä puhua; teidän armonne voi siis aivan rauhallisesti siirtää, mitä povessanne on, minun poveeni luottaen siihen, että olette heittänyt sen vaitiolon syvään kuiluun.