Nämä ovat tosiaan meidät tunteneet; lyönpä vetoa, että he ovat lukeneet meidän historiamme ja myös sen aragonialaisen kirjoittaman, joka on äsken painosta ilmestynyt.
Ratsumies, joka oli Don Quijotea puhutellut, tuli takaisin ja sanoi hänelle:
— Suvaitkoon teidän armonne herra Don Quijote lähteä kanssamme; me olemme kaikki teidän kuuliaisia palvelijoitanne ja Roque Guinartin hyviä ystäviä.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Jos kohteliaisuus synnyttää kohteliaisuutta, niin teidän mielenlaatunne, herra ritari, on suuren Roquen mielenlaadun tytär tai likeinen sukulainen. Viekää minut, minne haluatte, sillä minulla ei ole muuta tahtoa kuin teidän tahtonne, varsinkin, jos tahdotte sitä käyttää palvelukseenne.
Hänelle vastasi yhtä sievin sanoin ratsumies. Sitten he kaikki ottivat hänet keskelleen ja lähtivät hänen kanssaan kohti kaupunkia sorapillien ja käsirumpujen soidessa. Mutta heidän kaupunkiin ratsastaessaan yhtyi paholainen, joka kaiken pahan matkaansaattaa, katupoikiin, jotka ovat pahempia kuin paholainen itse, ja kaksi kaikkein huiminta ja julkeinta tunkeutui väkijoukkoon ja nosti toinen harmon, toinen Rocinanten häntää pistäen niiden alle kourallisen takkiaisia. Eläinraukat tunsivat outojen kannusten pistot, painoivat häntänsä kiinni lisäten siten omaa kipuaan, lähtivät hyppien laukkaamaan ja paiskasivat ratsastajansa maahan. Don Quijote riensi häpeissään ja suuttuneena poistamaan koristuksia koninsa hännästä, ja Sancho teki samoin harmolleen. Don Quijoten seuralaiset olisivat mielellään halunneet rangaista poikia heidän hävyttömyydestään, mutta se oli mahdotonta, sillä pojat olivat pujahtaneet heitä seuraavien lukemattomien muiden joukkoon.
Don Quijote ja Sancho nousivat jälleen juhtainsa selkään ja saapuivat suosionosoitusten ja musiikin yhä raikuessa opastajansa taloon, joka oli suuri ja komea, sanalla sanoen kuin rikkaan aatelismiehen talo; ja sinne me heidät nyt jätämme, sillä niin tahtoo Cide Hamete.
Kahdesseitsemättä luku,
missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi kertomatta jättää.
Don Quijoten isännän nimi oli Don Antonio Moreno. Hän oli rikas ja älykäs aatelismies ja piti sievistä ja miellyttävistä huveista. Don Quijoten nyt ollessa hänen luonaan hän yritti keksiä keinoa, miten voisi häntä vahingoittamatta saada ilmi hänen hulluutensa; pila, joka tekee kipeätä, ei näet ole oikeata pilaa, eivätkä huvit ole minkäänarvoisia, jos niistä on vahinkoa toiselle. Ensiksi hän antoi riisua Don Quijoten varukset ja vei hänet ihomyötäisessä säämiskäpuvussa (jonka olemme jo aikaisemmin kuvailleet) erään kaupungin pääkadun puolella sijaitsevalle parvekkeelle kaikkien ihmisten ja katupoikien nähtäväksi, jotka katselivat häntä kuin apinaa. Ritariasuun puetut ratsumiehet kiersivät häntä jälleen, ikäänkuin olisivat pukeutuneet siihen asuun yksinomaan hänen tähtensä eikä juhlapäivän viettämiseksi, ja Sancho oli erinomaisen tyytyväinen, koska hänestä tuntui, että hän oli jollakin ihmeellisellä tavalla löytänyt toiset Camachon häät, toisen samanlaisen talon kuin Diego de Mirandan ja toisen linnan, joka oli herttuan linnan kaltainen.