Roque meni syrjään ja kirjoitti kirjeen eräälle ystävälleen Barcelonaan ilmoittaen, että hänen luonaan oli kuuluisa Don Quijote Manchalainen, vaeltava ritari, josta niin paljon puhuttiin, sekä kertoi hänelle, että tämä oli maailman naurettavin ja viisain ihminen ja että hän neljän päivän kuluttua, Johannes Kastajan päivänä,[61] toimittaisi ritarin keskelle kaupungin rantatietä, missä hänet nähtäisiin täysissä varuksissa ratsunsa Rocinanten selässä ja hänen aseenkantajansa Sancho aasilla ratsastamassa. Roque kehoitti ystäväänsä ilmoittamaan tästä omille Niarros-nimisille ystävilleen, jotta heillä olisi hänestä huvia, ja sanoi oikeastaan haluavansa, että hänen kaikki vihollisensa jäisivät tätä huvia vaille, mutta että se nähtävästi oli mahdotonta, koska Don Quijoten hullutukset ja älynilmaukset ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaiset huomautukset välttämättä huvittivat kaikkia ihmisiä. Hän lähetti tätä kirjettä viemään erään asemiehensä, joka vaihtoi rosvonpuvun talonpojan vaatteisiin, lähti Barcelonaan ja toimitti kirjeen sille, jolle se oli osoitettu.
Yhdesseitsemättä luku.
Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen saapuessaan Barcelonaan, sekä muista seikoista, jotka ovat pikemmin todenperäisiä kuin mieleviä.
Don Quijote viipyi Roquen luona kolme vuorokautta, ja vaikka olisi viipynyt kolmesataa vuotta, ei häneltä suinkaan olisi puuttunut näkemistä ja ihmettelemistä, mitä tuli tämän rosvopäällikön elämäntapaan. Päivän koittaessa oltiin yhdessä paikassa, päivällistä syötiin toisessa, toisinaan paettiin tietämättä miksi, toisinaan taas odotettiin tietämättä mitä. Nukuttiin seisoallaan, noustiin kesken unta ja siirryttiin paikasta toiseen. Lakkaamatta asetettiin vakoilijoita, kuulusteltiin vahteja, puhallettiin muskettien sytyttimiin, vaikka sellaisia aseita oli vain vähän, sillä melkein kaikki käyttivät piilukkoisia pyssyjä. Roque vietti yönsä erillään miehistään, sellaisissa paikoissa, että he eivät voineet tietää, missä hän oikeastaan oli, sillä monet hänen henkeänsä uhkaavat kuulutukset, joita Barcelonan varakuningas oli toimittanut julkisuuteen, pitivät häntä alinomaisessa levottomuudessa ja pelossa, eikä hän uskaltanut luottaa kehenkään, koska pelkäsi, että omat miehet joko surmaisivat hänet tai jättäisivät oikeuden käsiin: todella surkeaa ja kurjaa elämää.
Roque, Don Quijote ja Sancho, seurassaan kuusi asemiestä, lähtivät vihdoin kulkemattomia teitä ja salaisia polkuja pitkin Barcelonaan. He saapuivat kaupungin rantaan Johannes Kastajan juhlan aattona, Roque syleili Don Quijotea ja Sanchoa, antoi Sancholle aikaisemmin lupaamansa kymmenen dukaattia, ja niin he erosivat, lausuen kummaltakin puolen tuhansia kohteliaisuuksia.
Roque lähti takaisin, Don Quijote jäi paikalleen ja odotteli päivää yhä istuen hevosensa selässä, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin heleän aamuruskon kasvot alkoivat näkyä idän parvekkeilta ilahduttaen yrttejä ja kukkasia sensijaan, että olisivat hivelleet korvaa; mutta samassa ilahdutti jo korviakin monilukuisten sorapillien ja käsirumpujen soitto, tiukujen kilinä ja nähtävästi kaupungista tulevien ratsumiesten huudot: »Hei, hei, alta pois, alta pois!» Aamurusko väistyi auringon tieltä, joka kohosi vähitellen näkörannan yli, kasvot pyöreää kilpeä suurempina.
Don Quijote ja Sancho tähyilivät joka puolelle; he näkivät meren, jota eivät olleet aikaisemmin milloinkaan nähneet; se näytti heistä kovin laajalta ja leveältä, paljoa suuremmalta kuin Ruidera-lammikot, joihin olivat Manchassa tutustuneet; he näkivät satamansuulla kaleerit, joissa aurinkoteltat oli laskettu alas, niin että ne näkyivät täynnä viirejä ja lippuja, jotka liehuivat tuulessa ja hipoivat ja viistivät vedenkalvoa; aluksista kuului huilujen, torvien ja sorapilven ääni, joka täytti ilman lähellä ja kaukana miellyttävillä ja sotaisilla soinnuillaan. Sitten alukset alkoivat liikkua ja suorittaa jonkinlaista leikkitaistelua tyvenellä merellä, ja samanlaista leikkiottelua suorittivat maalla lukemattomat ratsumiehet, jotka hyökkäsivät ulos kaupungista upeissa puvuissa ja kauniilla hevosilla ratsastaen. Kaleerisotilaat pitivät lakkaamatta yllä muskettitulta johon kaupungin muureilla ja vallituksilla oleva miehistö vastasi; järeän tykistön laukaukset raikuivat ilmoille peloittavasti kumahdellen, ja niihin vastasivat kaleerien kansitykit. Tyven meri, miellyttävä rantamaisema, kirkas ilma, jota vain toisinaan himmensi ruudinsavu, näytti alinomaa luovan uutta iloa kaikkiin ihmisiin. Sancho ei voinut käsittää, kuinka noilla merellä liikkuvilla myhkyröillä voi olla niin paljon jalkoja.
Samassa saapuivat upeapukuiset ritarit huutaen, hihkuen ja riemuiten sinne, missä Don Quijote oli yhä aivan hiljaa, täynnä ihmetystä ja kummastusta, ja eräs heistä, sama mies, jolle Roque oli kirjoittanut, huusi Don Quijotelle kovalla äänellä:
Tervetullut kaupunkiimme, te kaikkien vaeltavien ritareitten kuvastin, majakka, tähti ja kompassi, niinkuin toisessa kohdassa on yksityiskohtaisemmin mainittu. Tervetullut, sanon minä, te urhoollinen Don Quijote Manchalainen; ei se väärä ja väärennetty, ei se apokryyfinen, joka on äskettäin meille näytetty väärissä historioissa, vaan se oikea, se ainoa todellinen, jonka meille on kuvannut Cide Hamete Benengeli, kaikkien historioitsijoitten kukka.
Don Quijote ei vastannut sanaakaan, eivätkä ratsumiehet odottaneetkaan häneltä mitään vastausta, vaan ajelivat edestakaisin toisten seuralaistensa kanssa alkaen kiertää hurjassa laukassa Don Quijotea, joka kääntyi sanomaan Sancholle: